Aamun surkea olo on muuttunut vitutukseksi. Sellaiseksi oikein voimakkaaksi, voisi mennä ja sanoa tosi pahasti useammallekin ihmiselle. Mies soitti, olivat pikkupojan kanssa heräilleet ja aamutouhuissa. Teki mieli sillekin sanoa, että pysy siellä, älä tule kotiin, en jaksa nyt katsella ketään jos ei ole pakko. Mistä hitosta tämä olo yhtäkkiä tuli?

Vituttaa koko tämä päivä. Vituttaa koko tämä touhu, suunnilleen kaikki vituttaa. Ei huvita tippaakaan lähteä kelaan, vielä vähemmän koiruuden tuhkia hakemaan. Jos voisin, menisin takaisin nukkumaan, enkä nousisi koko päivänä pystyyn. Nukkuisin vain, antaisin muiden tehdä juuri mitä lystää. Miehen sisko aikoo soitella jossain välissä, siellä mökillä nekin ovat. Ajattelin jättää vastaamatta, en jaksa nyt kuunnella kysymyksiä, vielä vähemmän vastailla niihin.

Olisiko tämä mustasukkaisuutta? Mustasukkaisuutta siitä, että muilla on elämää ja touhua? Minun elämäni on tässä saatanan tuolissa, tuossa saatanan sohvalla ja täällä helvetin talossa. Suunnittelen pienempien Särkänniemeen viemistä, ja paskat, neuvolasta kielletty kaikkinainen meneminen ja tekeminen. Ainahan sitä silti voi mennä, ei siitä linnaankaan tuomita, mutta entä jos se saakin aikaan jotain jota en pysty enää pysäyttämään tai mihin en pysty vaikuttamaan?

Entä jos aiheutankin omalla uhmallani reilusti ennenaikaisen synnytyksen? Okei, miehen kanssa uskaltaisin ehkä lähteä pieniä viemään sinne, Särkänniemeen siis, tai muumimaailmaan tai jonnekin missä on touhua mutta haloo! Serkkupoika on tätä ja perjantaita lukuunottamatta hoidossa siihen asti kun miehen loma loppuu. Okei, onhan niitä viikonloppuja jolloin mennä. Juu on. Todellakin on. Silloinhan se hyvä onkin mennä, kun kaikki paikat on väärällään muita jotka ovat joutuneet myös ajoittamaan menonsa viikonlopulle. Ja mitä luultavimmin mieskin tulee olemaan viikonloput niin paljon kuin ehtii, mökillä. Rakennustyöt vaativat joukkoja.

Entä sen koiran tuhkien vieminen sinne? Haluan olla itse paikalla kun niitä viedään, ja tiedän että paikalla tahtoo silloin olla muutkin perheen jäsenet. Mutta muita siellä ei tarvitse silloin olla. Eli käytännössä, kaksi viikkoa aikaa hoitaa asia niin, että muut ovat viikolla pois mökiltä. Vittu joo just näin. Millä vitulla sinne viikolla repeän kun se serkkupoika TODELLAKIN hoidossa nämä miehen kaksi viimeistä lomaviikkoa. Ja viikonloppuisin siellä on appi, ja miehen sisko ja niiden pennut ja väkeä kuin pipoa ja se on sitä saatanan säätöä kun pitää käydä siellä ja täällä ja tuolla ja lapsille sitä ja tätä ja tota.

Siis miehen sisko on aivan ihana ihminen, mutta aina en jaksa sitä hössötysmenttaliteettia mikä sillä on. Mökkireissut on aina yhtä helvetin reissaamista kauppaan, baariin jätskille, isomummulle ja vaikka mihin, jatkuvaa lapsille syömisen tarjoamista ja huutelua niille vaikka leikkisivät kuinka rauhassa keskenään, tyyliin "Pentu, mitä teet? Mikä se on? Mitä nyt?" Se hössää ja hössää lasten ympärillä niin, että kaikki kimppaleikit menee sekaisin kun puolet ajasta yksi huutelee terassilta tiedusteluja. Ja sitten kun ei hössää, pitäisi olla menossa johonkin. Yhtä ainoaa päivää se ei osaa mökillä olla aloillaan ilman että johonkin on päästävä piipahtamaan, vaikka sitten vain "lapset jätskille kun ne tykkää".

Voi helvetti, vitutuskäyrä nousi vain entisestään tällä rähjäämisellä. Se mikä vituttaakin sitten eniten siinä sen levottomuudessa, että tietenkään sillä ei itsellään ole ajokorttia eli aina on jonkun lähdettävä sen kanssa. Ja yleensä se olen ollut minä. Vittu kun vituttaa, rankasti. Vituttaa, kun en yhtään tiedä, missä välissä sinne mökille tosiaan voit mennä ilman että siellä on menoa kuin karusellissa. Ja vituttaa kun en keksi, miten tämän lasten kanssa tehtävän "lomareissun" saan järjestymään.

Vituttaa, vituttaa ja vituttaa.