Sitähän tässä nyt olisi luvassa. Mies on aamussa eli käytännössä akan olisi syytä ottaa lusikka kauniiseen käteen ja alkaa työstää. Rehellisesti sanottuna, tänä aamuna on ollut vähän sellainen olokin, että sormet syyhyä sinne tänne. Siivoamisen, pyykkien ja vaikka minkä kamikaze-toiminnan kimppuun. Se ainoa päässä säästynyt aivosolu huutelee "hullu" ja koetan kaikella tahdonvoimalla kuunnella sitä, mutta oikeasti... Jos nyt pikkaisen tekisin kuitenkin. Lopetan heti, jos hiemankin kivistää... Onnistuisiko, kävisikö?

Vauva on aiheuttanut mietintää. Siis omassa nupissani. Vertailuja on tehty, oikein tosissaan. Nyt kun tässä olisi vielä reilu kaksi kuukautta aikaa, olen muistellut aiempia odotuksia. Sitä miltä mahassa hillujat ovat tuntuneet näillä viikoilla. Mitä luultavimmin tämä on silkkaa kuvitelmaa, mutta miten minusta tuntuu että tämä kaveri on kookkaampi? Vai johtuisiko se vain siitä, että tällä kertaa istukka on kohdun takaseinässä eli kaikki vauvan touhu näkyy tuossa edessä.

Kantapäätä vilauttelee monta kertaa päivässä. Pepusta puhumattakaan. Niin, vauva on onneksi ottanut vallan oikean asennon tuolla kämpässään. Eli pää on tiukasti alhaalla, ollut jo pari-kolme viikkoa. Enkä usko että se tuosta enää edes kääntyy, huh ja hurraa! Sektio on viimeinen mitä kaipaan tähän odotukseen. Tottahan senkin sitten vastaanotan jos niikseen on, mutta kyllä minä silti elän vahvasti toivossa että ihan alateitse homma hoituisi.

Tämä koipiturvotus on hieman kaksipiippuinen juttu. Kun toisaaltahan se on paha paha asia. Tarkkailun alla. Huono juttu. Ja vaikka mitä, enkä väitä etteikö itseäkin ottaisi jo välillä kupoliin, etenkin nyt kun oikein mitkään kengätkään ei enää toiseen jalkaan mahdu. Mutta toisaalta, luin myös yhden artikkelin jossa sen sanottiin olevan hyvä merkki siitä, että istukka toimii. Mitä tässä sitten pitäisi uskoa...

Oli miten oli, vien nyt tämän siron jalkani tuonne pyykkikoneen suuntaan ja hurautan masiinan päälle. On sitten tehty edes jotain kevyttä kenttäpuuhailua.