Miksi ihmeessä vapaat menee niin hiton nopeasti? Huomenna serkkupoika tulee hoitoon, alkaa taas se huuto, rähinä, riehuminen, kyttääminen. Kaikki sonta samassa läjässä. Torstaina poika ei sitten tulekaan, lääkärineuvola sai siskon pyytämään päivän vapaaksi kun tajusi, että mikäli paikat tällä akalla lähtenyt aukeamaan niin edessähän on äitipolikäynti. On ihan ok, näin olen ymmärtänyt, jos kohdunsuu on auki suunnilleen 30 viikon paikkeilla parikin senttiä, mutta käsittääkseni ennen sitä se ei ole suotavaa.

Koetan nyt tsempata itseäni, hoen jatkuvasti, neljä päivää enää, neljä päivää enää, neljä päivää enää... Eihän se paljon lohduta vielä tässä vaiheessa kun päivät on edessä, mutta ehkäpä sitten kun päiviä on enää yksi tai kaksi. Ei vain pää jaksaisi enää yhtään ylimääräisiä pyörijöitä nurkissa. Odotuksessa käynnistynyt selvästi vaihe jolloin haluaa olla vain itsensä ja perheensä kanssa. Okei, isommat naapurin lapset menee, ei häiritse yhtään vaikka nytkin juhannuspyhät pyöri poikia pihassa pelailemassa miehen kanssa. Mutta alle kouluikäiset.

Niitä en jaksaisi yhtään. En edes niitä, joista pidän. Naapurin poika, pikku pojan kanssa samaa ikää, on yksi suosikkipenskojani, mutta jotenkin senkin pihassa pyöriminen sai aikaan minussa reaktion joka pakotti painelemaan takaisin sisälle. Ei vaan jaksa, ei. Hoitolapset, jotka jo lomalle jäivät, piipahtelevat eskaria jututtamassa portin pielessä, niillekin tekisi mieli sanoa että painukaa kotiin siitä. Tämä taitaa olla se vaihe, kun ihanteellisin paikka olisi erämaamökki, ilman minkäänlaista ohikulkuliikennettä.

Vieraitakaan en jaksa. Aina kun joku tulee ovesta, menee fiilarit kummasti pakkasen puolelle. No, miehen nuorimmainen sisko on ok, siis vieraana, se kun ei ole tavallaan vieras. On niin paljon viettänyt aikaa meillä koiravanhuksen hoitajana ja muutenkin, ei siis kysele juomien tai ruokien tai kahvien perään, tulee vaan ja kysyy luvan saako ottaa sitä tai tätä ja on kuin kotonaan. Ja jostain kumman syystä sillä on sellainen tutka tai vaisto tai mikä nyt onkaan, että ei edes höpötä minulle silloin kun en sitä höpinää kaipaa.

Se taitaakin olla ainoa joka vaistoaa millä päällä olen. Fiksu likka, mutta sitä se on ollut aina. Oma sisko sen sijaan piipahtelee ilman lastaankin ja rojauttaa joka jumalan kerta perseensä sohvan käsinojalle, tuijottaa niin kauan että kysyn mitä. Ja sitten se puhe alkaa, milloin mitäkin on tapahtunut ja minä koetan vastailla tyyliin joo, niin juu, aivan. Paitsi jos olen väsynyt tai vittuuntunut, silloin sanon sille että lähde nyt jo, mä en jaksa. Ei se siitä onneksi loukkaannu, mutta mielelläni en sille silti sano. Minä kun olen sille se äiti jota ei enää ole, ja tosiasia on se, että jos se äiti vielä olisi, sisko selittäisi sille niitä juttujaan. En minä sitä viitsi kovin usein pois ajaa.

Onpa taas, vuodatusta kerrakseen. Taidan hiippailla kaivamaan uutta kirjaa hyllystä, teinihapatus perkele otti ja loppui eilen. Josta tulikin mieleen, murkku sai muistaakseni kaksi teinihapatuskirjaa joululahjaksi, sellaisia joita en ole lukenut, taidan kaivaa ne jostain esiin. Vai ottaisinko sittenkin Briskinin kirjan hyllystä...