Tässä blogissa on ollut pitkään hiljaista. Parisuhdepainajainen on ohi, kolmenkympin myöhästynyt kriisikin kenties voitettu. Vai oliko tuo edes sitä, en tiedä. Olen pyrkinyt olemaan ennen kaikkea tyytyväinen omaan elämääni, näkemään hyvää vastoinkäymisissäkin, ottamaan vastaan sen mikä annetaan. Yllättävän hyvin se on toiminutkin koko kesän ajan. Silti. Pitkästä aikaa vituttaa. Tosissaan. Miksi en ole ymmärtänyt pitää kiinni keväisistä päätöksistäni.

Niin. Keväällä päätin, että otan etäisyyttä. Pidän välimatkaa tarkoituksella, en tuputa itseäni enkä lapsiani, koetan olla kuin hanhi jonka selästä vesi valuu. Tämän päätöksen tein tietoisesti, vaikka arvasin, että se tulee loukkaamaan anoppia, ihmetyttämään miehen siskoa ja olemaan itsellekin ajoittain hankalaa. Olin vain niin täynnä sitä jatkuvaa välinpitämättömyyttä, kylmyyttä, oman itsensä korostamista ja tekojeni vähättelyä etten enää jaksanut. Mies sen oli jo aiemmin sanonut, mitä vähemmän on tekemisissä, sitä parempana välit pysyy.

Totta toinen puoli, pakko olla, oman sukuni kanssa tapaamme hyvin harvoin ja kyllä, välit ovat loistavat. Joten toteuttamaan. Ja kuinka sitten kävikään? Huonosti. Tottakai huonosti, miten muutenkaan. Anoppi sairastui masennukseen. Ensin laukesi paniikkikohtaus pahana ja sen päälle masennus. Aiheuttajana anopin mukaan minä ja kylmä käytökseni häntä kohtaan. Onhan tuo toki kylmää, jos en ole kiinnostunut hänen tanssireissuistaan, vaateostoistaan, tytärtensä tekemisistä tai tekemättä jättämisistä.

Aikani podin huonoa omaatuntoa kunnes tajusin, että ei minulla siihen hänen masennukseensa ole osaa ei arpaa. En minä ole käskenyt elämään huonossa parisuhteessa. En minä ole käskenyt surra tytärten touhuja. En minä ole kieltänyt tapaamasta näitä lapsia. Ja onko se edes tapaamista, jos suurin osa tapaamisajasta menee anopin oman elämän päivittelyyn. En ehkä vain osaa suhtautua. Mutta ei, syyllinen minä en suostu olemaan.

Vahinko oli silti jo tapahtunut. Minä soittelin anopille, tämä minulle, selvitimme keskinäisiä kismojamme, hän kertoi kuinka oli pelännyt etten anna tavata lapsia ja kuinka pettynyt hän itse oli itseensä kun ei lapsia ehtinyt ja pystynyt tapaamaan useammin kuin oli tavannut. Minä hyväksyin kaikki selitykset, pyysin anteeksi omaakin käytöstäni ja kerroin myös rehellisesti kuinka pahalta minusta aina tuntui kuunnella kuinka tämä kävi tyttärillä monta kertaa viikossa, kuinka tyttäret kävi lapsineen tällä, kuinka aina koin meidän olevan kakkosluokan kansalaisia.

Halusin ehdottomasti osoittaa, että en halua anopille pahaa, en tahdo tämän mieltä pahoittaa, en vaadi mitään enkä edes pyydä, etten vain väsyttäisi. Pyytää saa, mutta hän tarvitsee nyt ensin aikaa toipua. Päästä eteenpäin, koota itseään. Minä lupasin olla tukena, auttaa jos pystyn, ja ei, meidän takiamme ei tarvitse koettaa olla yhtään enempää kuin jaksaa sillä hetkellä. En minä halua olla se, joka elämää ja sitä toipumista häiritsee. Anoppikin oli tyytyväinen ja iloinen kun saimme asiat selvitettyä ja elämän siltä osin mallilleen.

Näin jälkeenpäin on helppo sanoa että tein virheen. En siinä, että selvitin asiat, vaan siinä, että päästin asiat taas siihen pisteeseen jossa kanssakäyminen on tiiviimpää. Monien tämän kesän aikana tapahtuneiden asioiden summana minulla on maksimusvitutus. Joka on hiipinyt pikkuhiljaa, kavalasti, omia aikojaan. Vaikka kuinka olen koettanut ajatella vain positiiviselta kannalta kaikkia elämäni eri asioita. Ja se aiheuttaja on anoppi ja tämän tyttäret. Ei anopin suhtautuminen meihin muuttunut mitenkään, samassa alemman luokan kastissa olemme edelleen.

Olen koettanut olla niin, että en anna minkään katkeroittaa itseäni. En anna minkään tehdä pahaa vaan koetan ajatella miksi jotkin asiat tapahtuu niin kuin ne tapahtuu. Olen koettanut ajatella positiivisesti jopa jokaista anopin sanaa tai tekoa. Olen koettanut ja päätynyt siihen, että ainoa tapa millä en pahoita mieltäni, millä en tunne toisinaan katkeria pistoksia itsessäni, millä en tunne meitä toisen luokan kansalaisiksi on todellakin pitää se välimatka. Mitä silmä ei näe, se ei sydämeen satu.

Anoppi ei kyennyt kesällä ottamaan lapsiamme yökylään. Hän oli liian masentunut, liian ailahtelevaisessa mielentilassa, liian väsynyt. Toinen tyttäristä otti lapset että me pääsimme hetkeksi omalle lomalle ilman lapsia. Luksusta. Merkillistä kyllä, anoppi oli täysin kykenevä ottamaan tyttären lapset hoitoon heti tämän palautettua meidän lapsemme. Tyttären piti päästä nollaamaan lapsien mukana tuoma rasitus. Sen saman tyttären, joka istuu joka toisen viikonlopun baarissa nollaamassa omien lastensa rasitusta. Sen saman tyttären, jonka elämä on raskasta kun joutuu yksin olemaan lasten kanssa. Vaikka ne lapset nyt päivät hoidossa onkin.

Tyttären ex-mies on ollut aina upea ja mukava. Ei ole enää. Hän on itsekeskeinen paskiainen, esittää muuta kuin on, on olevinaan. Näin miestä kuvasi minulle anoppi, kehoitti vielä samoihin sanoihin kiinnittämään oikein huomiota miehen käytökseen, me kun tätä kuitenkin enemmän tapaamme. Minä en ole huomannut. Mies ei koskaan hauku exäänsä. Mies ottaa lapset sopimusten mukaan, käy heitä tapaamassa viikollakin. Sen sijaan se, että mies ei voinut pitää lapsia sovittua pidempään oli anopista itsekeskeisen paskiaisen touhua. Mitä sitten, että tämän piti mennä aamulla töihin, on mies ennenkin vapaata ottanut jos itsellä on ollut menoa, ja nyt kun tyttären olisi pitänyt saada istua vielä yksi päivä pidempään kuppilassa mies ei siihen suostunut. Sikamaista.

Toisella tyttärellä sen sijaan on nyt täydellinen mies. Upea, mahtava ja aivan huippuluokkaa. Niin. Minä olen tähän jäävi kommentoimaan, koska en ole miestä montaa kertaa tavannut. Minun sensorinikin saattavat olla vialliset, minä kun en jotenkin tuohon mitään erityistä makua saanut, lähinnä jäin ihmettelemään onko tämä lintu vai ehkä sittenkin kala. Olen silti nyökytellyt anopille ja todennut, että mukavaltahan tuo tuntuu. Muuttuuko mieli jos ja kun miehen oikea karva paljastuu.

Ehkäpä minun on syytä ottaa se etäisyys uudelleen. Silläkin uhalla että loukkaan jälleen anoppia, ihmetytän muita. Minulle itselleni tulee niin kovin paha olo tästä tavasta jolla anoppi minua kohtelee. Tavasta, jolla hän pitää minua likakaivona johon kaataa kaikki rumat kommentit muista ihmisistä. Tavasta, jolla hän painottaa sitä, kuinka täydellinen äiti hän itse oli kun lapset oli pieniä ja kuinka täydellisiä äitejä hänen tyttärensä ovat. Välillä tekisi mieli sanoa, että ehkä minäkin olisin täydellinen äiti, jos aina silloin tällöin, edes kerran kuukaudessa tai puolessa vuodessa saisin olla päivän tai kaksi ilman lapsiani. Ehkäpä ne tyttäret jaksaa niin paljon paremmin juuri siksi, että heillä on sitä vapaata, toisella enemmän ja toisella vähemmän.

Ehkäpä minäkin olisin täydellinen äiti jos minä en käytännössä pyörittäisi yksin tätä koko lapsikatrasta miehen tehdessä rahaa millä tämä joukko elättää. Ehkä kuitenkaan minua, kuuden lapsen äitiä, ei pidä verrata yhden tai kahden lapsen äiteihin. Äiteihin, joilla on elämässä myös sitä omaa aikaa. Ja silti, minusta tuntuu usein, että äitiydessä ja vastuunkannossa olen paljon pidemmällä kuin he. En minä ole neljän lasten kanssa vietetyn päivän jälkeen vapaan tai nollaamisen tarpeessa. En minä ole kuollut ja hermo ääriään myöten kireällä edes kuukauden jälkeen.

En osaa edes kunnolla enää sanoa mitä tällä kaikella ajan takaa. Ehkä sitä, että sen ajan kun sitä etäisyyttä pidin, olin paljon tyytyväisempi omaan elämääni. Olin paljon tyytyväisempi omaan itseeni. Osasin ottaa asiat rennommin. Ehkä se etäisyys on se ratkaiseva asia.