Missä sitä myydään? Olen niellyt katkeraa kalkkia lusikkatolkulla tänä odotusaikana. Elänyt tunteiden vuoristoradassa jossa ei pysäytysnappi osu kohdalle millään. Eilinen ilta oli silkkaa kidutusta tunnepuolella, vaikka kuinka tervetullutta rauha ja hiljaisuus olikin, niin mikäs on sen suurin riski? Silloin ihmisellä on aikaa ajatella enemmän ja syvemmin juttuja kuin muulloin.

Ei meille varmastikaan eroa tule, en usko, vaikka kuinka välillä tuntuukin mahdottomalta tämä yhteisen aaltopituuden löytäminen nyt. On niin hiton vaikeaa asettua toisen asemaan, miehelle varmasti vielä vaikeampaa kuin naiselle. Olisin jopa saattanut olla illan sen kummempia miettimättä, seurannut TV-tarjontaa ja vain ollut, jollei puhelin olisi soinut iltasella. Mies soitti ja ilmoitti saaneensa nuorimman nukkumaan.

Samalla tuo kertoili uudesta mökistä, siellä aikovat nukkua koko sakilla. Hauskaa kuulosti olevan, olivat porukalla touhuilleet ja saunoneet ja vaikka mitä. Vaikka kuinka yritin potkia itseäni ajattelemaan positiivisesti ja nauttimaan siitä, että muut nauttivat elämästä, en onnistunut sitä ääneeni saamaan. Kymmenessä vuodessa oppii aika hyvin tuntemaan toisen äänensävyt, mies kysyi, olenko pahalla päällä. En. Kysyi uudestaan eri sanoilla ja uudestaan. Mitä sekin menee asioita kaivamaan silloin kun aikeenaan on lomailla ilman huolia.

Annoinhan minä lopulta tulla. Koko laidalta vieläpä. Sanoin, kuinka kamalan vaikeaa minulle on se, että tuntuu kuin kaikki menisi ohitse, olet itse ulkopuolinen tarkkailija joka seuraa muiden elämää ja koettaa varoa liikkeitään ja touhujaan ja kaikkea mahdollista mikä saattaa aiheuttaa ongelmia maha-asukille. Ymmärsihän se, mutta ei sitten kuitenkaan. Mies.

Oikeastaan vasta siinä se alkoi varmaan ajattelemaan kun kysyin siltä, miltä siitä tuntuisi jos osat olisi toisinpäin. Jos se olisi täällä, varoisi tekemisiään, eläisi jonkinasteisessa pelossa koko ajan, ja minä painattaisin lasten kanssa huvitellen ja hauskaa pitäen. Siihen se hiljeni, joutui oikein miettimään. Sillä niinhän se menee, ei mikään kipu tai pelko tai yksinäisyyskään sanana kuulostaa miltään, ei ennen kuin sitä alkaa todella miettimään omalle kohdalle.

Hassua, en minä sille halua pahaa mieltä enkä pahaa oloa, en edes huonoa omaatuntoa. Haluan vain, että se ymmärtäisi miltä minusta tuntuu. Että se ymmärtäisi kuinka jokainen loukkaus, vaikkakin vahingossakin tehty, vaikuttaa vielä kauan tämän vauvan syntymän jälkeen meidän suhteeseemme. Jokainen nainen joka joskus on ollut raskaana tietää mitä tällä tarkoitan. Tietää, kuinka paljon kovemmin kaikki sattuu odotusaikana kuin muulloin, kuinka paljon herkempi on ottamaan itseensä, kuinka paljon enemmän kaipaa sitä tukea ja mukana elämistä.

Ja kuinka kaikesta jää isompi arpi tuonne pään sisälle kuin muulloin. Silloin kun poika, nyt jo 11v syntyi, tämä ajoitti syntymänsä päivää ennen minun ja exän hääpäivää. Hääpäivänäkin mies tuli meitä tapaamaan sairaalaan, kiireisenä kesken töidensä veljensä kanssa ja siinä autolle näitä saatellessa, kysyin muistaako tämä mikä päivä oli. Ei se muistanut, ihmekö tuo. Siitä en loukkaantunut, loukkaannuin sydänjuuriani myöten siitä, että exä tuumasi muistutukseeni "kuka niitä muistaa, turhia päiviä". Vielä tänäkin päivänä se sattuu jossain tuolla sisällä syvällä, se ajattelemattomuus vaikka tapahtuneesta on kauan ja vaikka se hääpäivä muuttuikin turhaksi.

Ja nyt on käymässä samoin. Siis en tarkoita että mikään olisi muuttumassa turhaksi, vaan samanlaisia arpia kerään sisääni, kohtia joihin sattuu. Myöhemmin illalla mies soitti uudestaan, liekö tarkoitus piristää minua. Pieleen meni, arvaattekin kyllä. Soitti nauraen kuinka nyt lähti hiukset. Kaksi vuotta, ellen jo pidempään, olen hokenut sille että miksi ei ajele päätään kaljuksi ja nyt olivat sitten siskon ja tämän miehen kanssa toteuttaneet urakan. Minä en osannut sanoa muuta kuin että juuri tätä tarkoitin. Kaikki tapahtuu ilman minua tätä nykyä.

Yksinäisyys taitaa olla pahinta. Se tunne, että odotat yksin, elät yksin, hoitelet asioita yksin. Se tunne on syvällä. Se yksinäisyys. En minä ennen näin yksin ole ollut. Tämä menee juuri niinkuin pelkäsinkin, keskenmeno sai miehessä aikaan varomisreaktion, eli mies ottaa selvästi välimatkaa paisuvaan olemukseeni, osin itseään suojatakseen, osin tehdäkseen minun oloni helpommaksi, ja kuten arvata saattaa, minun päässäni se kääntyy juuri toisin päin. Minulle se tarkoittaa sitä että olen yksin odotuksen kanssa. Yksin sen pelon kanssa.

Minä sanoin sen eilen miehelle, silloin kun soitti viimeisen kerran. Sanoin kuinka yksinäinen olen, sanoin kuinka pahaan paikkaan koiruuden kuolema tuli, kuinka minusta tuntuu että koko odotuskin on kuolemia, ensin meni toinen vauva, nyt koira, mitä seuraavaksi. Sanoin, kuinka paljon minua loukkasi se, kun aiemmin mies, silloin kun kissa ensimmäistä kertaa nostettiin pöydälle, sanoi ettei pidä minun mahastani. Sanoin, kuinka kiusaantunut olo minulla on sen takia, kuinka paisun kuitenkin kuin pullataikina koko ajan, kuinka minä mieluiten piiloutuisin lopuksi odotusajaksi pois sen silmistä.

Ei se sitä niin tarkoittanut. Ei se sanonut sitä silloin niin että oikeasti ajattelisi niin, se sanoi sen koska halusi sillä hetkellä loukata minua. Niin se sen selitti. Arvata sopii, meninkö vielä enemmän sekaisin ajatuksieni kanssa. Kysyinkin, miksi se minua halusi loukata. Miksi minua. Ei se tiennyt. Ei se ole koskaan ennen halunnut minua loukata, ja uskokaa kun sanon, että miehellä on tapana sanoa aika hiton suoraan ja loukkaavasti esimerkiksi töissä, jos on saanut jostain tarpeekseen. Mutta miksi minua.

Siihen se ei osannut itsekään vastata. Ei se osannut sanoa. Se vaan tiesi sen, että sillä hetkellä se oli halunnut loukata minua. Ja nyt en ole edes aivan varma enää siitä, että pitäisikö minun uskoa siihen vai inhotanko minä todella sitä. Hienot vaihtoehdot, joko häpeän omaa ulkomuotoani jossain tuolla syvällä itsessäni aina miehen edessä, tai vaihtoehtoisesti koetan niellä kiukkuni ja pettymykseni siihen, että se on loukannut minua tahallaan.

Solmuja, taas on matossa solmuja avattavaksi.