Vaivaa jälleen. Syynä ehkä se, että menen tänään perheneuvolaan, juttelemaan murkun asioista. Murkkuhan käy siellä kerran viikossa, minä käyn sitten noin kerran kuussa kuulemassa mikä missä ja milloin, miltä lapsesta tuntuu, miten tämä voi ja vastaavaa. Tuntuu hullulta ajatella, että minä en tiedä ilman että joku ulkopuolinen sen minulle kertoo. Luulen tietäväni, mutta ilmeisesti en kuitenkaan tiedä. Tästä johtuen tulee SE.

SE huono omatunto. Vähän kaikesta. Huono omatunto siitä, etten tehnyt sitä, tai tuota tai että tein niin tai näin. Miksi en silloin sitä ja tällöin tätä. Onko minusta edes äidiksi? Todella tyhmiä ajatuksia, todella tyhmän olon siivittämänä. Tiedän, en ole paras mahdollinen äiti murkulle. En sen puoleen entiselle eskarille, nyt siis ekaluokkalaiselle. Syynkin tiedän, minä en osaa pelata yhteen kunnolla tyttöjen kanssa. Kateellisena katselen kuinka ystäväni, ihminen joka on huipputouhuaja kun lapsista on kyse, touhuaa tyttöjensä kanssa, osaa luontaisesti olla tyttöjen äiti. Minä en osaa. Enkä taida oppiakaan.

En ole koskaan osannut itse edes kunnolla olla tyttö. Minä skalpeerasin barbit, tein nukeille kirurgisia toimenpiteitä ja vastustin yli kaiken saparoita ja mekkoja pienenä. En koskaan sopeutunut tyttöjen juttuihin, en osannut ajatella riittävän tyttömäisesti, tiedättekö, sillä tavalla kuin tytöt porukalla ajattelevat. Minusta kolme tyttöä kävi yhteen ihan yhtä hyvin kuin kaksi, tyttöjen maailmassa näin ei tunnu olevan. Paras leikki oli roke ja poke, tai ehkä rallikisat pikkuautoilla. Tai sittenkin puissa kiipeily. Ei, korjaan, parasta oli kun parhaan kaverini, muka poikaystäväni, isä rakensi mikroauton jolla saimme kaverin kanssa ajella heidän tiellään. Se oli leikki yli muiden.

En ole tarpeeksi herkkä. En riittävän sympaattinen saati empaattinen. En osaa ajatella sydämellä. Arvostan vääriä ominaisuuksia ihmisessä, sosiaalisuutta, luonteen lujuutta ja suoraselkäisyyttä. Sitä, että kun jotain päättää sen myös pitää. Sitä, että ei jää roikkumaan asioihin. Sitä, että ei käytä syynä omiin vääriin ratkaisuihinsa lapsuuttaan tai nuoruuttaan. Sitä, että koettaa löytää joka asiasta ja ihmisestä edes jotain hyvää, ihan mitä vaan.

En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka katselevat elämää negatiivisessa valossa. En ole ymmärtänyt ihmisiä, jotka luulevat suremalla saavansa asioita muuttumaan. En tiedä edes miksi olen tällainen, en sen enempää kuin sitäkään, miksi en osaa tai edes halua osata surra asioita joihin en voi vaikuttaa. Välillä mietin, olenko edes ihminen. Vai sittenkin vain kone. En tiedä. Joku kysyi joskus, enkö minä tunne mitään. Kyllä minä tunnen, tunnen paljonkin.

Tunnen rakkautta omaa perhettäni ja omia läheisiäni kohtaan. Tunnen välillä jopa vihaa niitä kohtaan jotka loukkaavat läheisiäni, sanoilla tai teoilla, sillä ei ole merkitystä. Tunnen kateutta niitä ihmisiä kohtaan, jotka osaavat itkeä jopa pienistä asioista. Tunnen surua, silloin kun ajattelen sitä, kuinka epäreilua on lapsiani kohtaan se, että he eivät saaneet tuntea toista mummuaan ja pappaansa. Tunnen surua, kun ajattelen koiruutta. Tunnen surua, kun ajattelen mummua joka ei ehdi, tai halua, tai viitsi tavata lapsenlapsiaan. Tunnen ikävää, kun ajattelen menneitä tapahtumia, tilanteita tai henkilöitä, niitä hyviä juttuja menneisyydestä. Tunnen sääliä, kun tiedän jonkun kärsivän tai olevan heikoilla.

Ehkä en sitten kuitenkaan ole kone. Minua hirvittää suoraan sanottuna mennä sinne perheneuvolaan. Hirvittää jo ajatuskin siitä, jos siellä kyseenalaistetaan se että en ole puhunut murkulle omasta lapsuudestani, nuoruudestani tai syistä jotka johtivat avioeroon murkun isän kanssa. Luultavasti minun syyni olla puhumatta on typerät. Minusta minun lapsuuteni ei kuulu muille, ei yhtään sen enempää kuin avioliittoni tai nuoruutenikaan. Miksikö? En halua, että kukaan sanoo minulle "voi että sulla on ollut rankkaa" tai muuta vastaavaa paskaa kun on kysymys lapsuudestani tai nuoruudestani. Olen kuullut sen lauseen riittävän monesti, kuulen toisinaan vieläkin joidenkin ihmisten suusta, niiden jotka ovat olleet läsnä lapsuudessani ja nuoruudessani.

En halua puhua avioerostamme, koska en halua murkun tuntevan minkäänlaista katkeruutta, kiukkua tai vihaa kumpaakaan meistä kohtaan. En halua hänen pitävän minua pahana ihmisenä, en yhtään sen enempää kuin että hän pitäisi isäänsä pahana ihmisenä. Jos voisin, hankkisin pyyhekumin jolla pyyhkisin murkun muistista pois ne kerrat, jolloin hän on nähnyt isänsä ja minun riitoja. Ne kerrat, kun hän muistaa minun juosseen pakoon isäänsä, kun hän muistaa minun itkeneen kun isänsä on suuttunut, ne kerrat kun hän muistaa isänsä olleen minulle paha.

Ehkä minulla ei kuuluisi edes olla lapsia. Ehkä minua ei kuuluisi olla. Ehkä minä tarvitsisin sitä psykologia. En tiedä.