On se sitten kumma juttu, kuinka väsyneenä saa todelliset siepit yllättävän vähällä. Kuinka väsyneenä ei jaksa edes alkaa vääntämistä asioista, menee siitä mistä aita on matalin, vaikka se sitten tarkoittaisi täysimittaista sotaa.

Minä olen aina arvottanut lapset ja kodin korkeimmalle elämässäni. Raha on lähinnä välttämätön paha, jota on pakko olla mutta kunhan on katto pään päällä, laskut maksettuna ja ruokaa pöydässä, on sitä rahaa riittävästi. Minä en kaipaa muhkeaa pankkitiliä, en varallisuutta enkä huoletonta elämäntyyliä, jossa rahaa on laittaa mihin mieli tekee. En väitä, etteikö joskus olisi mukava mennä kauppaan, ostaa vain sen kummemmin miettimättä jotain kalliimpaa, mutta ei se silti ole se mihin elämässäni pyrin. Kunhan minulla on lapsilleni siistit vaatteet, kunnon harrastusvälineet ja mahdollisuus antaa näille aikaa, olen onnellinen.

Olen mielestäni tehnyt loistavan uran, kun olen kuusitoista vuotta huolehtinut omista lapsistani. Ollut heille täysipäiväinen äiti, ollut paikalla kun he ovat palanneet koulusta, laitellut aamuisin aamupalat, huolehtinut ruoat pöytään ja vaatteet päälle. Valvonut kun he ovat sairastaneet, valvonut kun he ovat olleet myöhempään diskossa, kaverilla tai kylillä. Ollut läsnä. Kuten olen edelleenkin. Olen ÄITI, en ole koskaan mitään muuta halunnut ollakaan. Tiedän, monen mielestä uravalintani ei ole edes uravalinta vaan laiskuutta, saamattomuutta. Haluttomuutta työelämään. Ja silti katson usein tekeväni kovempia työpäiviä kuin mieheni. Minun työpäiväni kun ei kulje kellon kanssa, ei siinä ole loppua sen enempää kuin alkuakaan.

Välillä väsyn. Aivan samoin kuin mieskin. Välillä rutiinit käy hermoille. Joka-aamuiset herättelyt, jokailtaiset puuronkeitot, pyykinpesut, siivoukset, tappelupukareiden erottelut. Ja kuitenkin teen ne kaikki mieluummin kuin mitään muuta elämässäni. Ei meillä rahalla juhlita, ei sitä ole heiteltäväksi olan yli, mutta on sitä kuitenkin sen verran, että voin tilata lapselle parturin miettimättä millä sen maksan tai ostaa toiselle lenkkarit ilman pelkoa rahattomuudesta.

Eilen olin väsynyt. Illalla. Hyvin hyvin väsynyt. Väsynyt siihen, että viimeinen kaksi viikkoa meillä on sairastettu pääasiassa pienimmän toimesta mutta osin myös isompien ja itseni osalta. Väsynyt siihen, että rutiineissa ei ole ollut mitään taukoa pikaista yksin postissa piipahtamista lukuunottamatta. Väsynyt siihen, että iltaisin talossa on vallinnut enemmänkin sirkusmeininki kuin leppoisa unille valmistautuva tunnelma. Väsynyt siihen, että mies on tuijottanut telkkaria, hoitanut itseään ja touhunnut omiaan sen ajan kun ei ole ollut töissä.

Mies harrastaa. On harrastanut koko meidän yhdessäoloaikamme, ja vaikka siitä toisinaan olenkin rutissut kuinka itse olen aina lasten kanssa ilman mitään sen kummempia omia aikoja, olen silti pääasiassa mielelläni aina lasten kanssa. En minä kaipaa harrastuksia enkä sitä omaakaan aikaa, mutta silti välillä jaloissa kitisevä lapsi yhdistettynä hellalla porisevaan iltapuuroon ja sohvalla makaavaan mieheen saa vitutuksen nousemaan pintaan. Helvetti soikoon!

Eilen illalla kiehahti. Osin väärinkäsitystä, osin väsymystä, osin vitutusta. Mies, joka saa aina jonkun ihmeellisen hätäpaniikkikohtauksen jos rahat on vähissä, tutki netissä hallituksen uutta budjettiesitystä. Kysellen mitä kyseisistä rahoista, joita ollaan nostamassa, minä saan. Enkö muka saa äitiyspäivärahaa. No en, kotihoidontukeahan minä saan. Ja miten muka minulta viedään niin paljon veroa. Kela vie kaikilta, joku suht uusi pykälä. Mitä minä sitten saan kun en saa enää kotihoidontukea, jos en töihin mene. En saa mitään. Työkkärikorvausta? En saa mitään, en ole ollut vuoden se ja se jälkeen vieraalla töissä joten en, en ole oikeutettu kuin toimeentulotukeen.

Risoo se minuakin, että neljän vuoden uraa yksityisyrittäjänä ei lasketa työksi, ei vaikka kuinka siitä palkan sainkin koko ajan. Mies alkoi laskea, miettiä, murehtia. Juuri sillä minun hermojani kiristävällä tavalla, harkiten mistä minä saisin samalla hetkellä töitä kun pienin täyttää kolme. Kun millä me elämme jos minä en saa mitään mistään. Sillä lähes samalla kuin tähänkin asti, ei se parin sadan euron pudotus paljon vaikuta. Jätetään ostamatta parin sadan euron rullaluistimet miehelle, tai satasen takki, ei tuhlata.

Väsyneenä, kitisevä lapsi sääressä roikkuen nainen ei ole parhaimmillaan eikä kärsivällisimmillään. En lopulta edes kuunnellut kunnolla miehen puheita, sain vain kilarit. Ja perkele, raahataan lapset hoitoon, helvetti, kai minäkin jostain töitä saan, jos en muuta niin paskanluontia, kunhan siitä sitten maksetaan sitä rahaa. Mutta se on sitten samalla hetkellä kun minä sinne töihin menen, nämä kotihommatkin uusjaossa. Loppuu se helvetin harrastaminen ja sohvalla makoilu, aivan vitun turha kuvitella että minä hoidan yksin lapset ja kodin. Perkele!

Tiedän, ei mies tarkoittanut että minä tässä ja nyt sinne töihin menen, mutta ei tuo tunnu tajuavan sitäkään, että sillä hetkellä kun minä töihin menen, ei hänellä ole enää aikaa maata sohvalla lokoisasti tai rullaluistella auringossa. Ei hänellä ole sen jälkeen sitä oikeutta, että kun hän tulee töistä aamuvuoron jälkeen, hän menee nukkumaan päiväunet. Ehei, siinä vaiheessa hän on yhtä paljon lapsista ja kodista hoitovastuussa kuin minäkin. Perkele.

Olen miettinyt paljon taas viime päivinä koko tätä helvetin sukusoppaa johon miehen kautta olen joutunut. Olen päättänyt toimia samoin kuin keväällä, otan ja annan koko sakin olla omassa arvossaan. Ei enää soittoja, ei yhteyksiä. Näennäiskohtelias lupaan olla edelleen, en mene ja sano kenellekään mitään loukkaavaa, en kisko mattoa jalkojen alta, en kiukkua. Mutta itse en yhteyttä ota ja suhtaudun harkiten myös yhteydenottoihin heidän puoleltaan.

Minä en ole tehnyt heistä kenellekään mitään. Minä en ole syypää siihen, että anopilla on paha olo, en ole syypää siihen, että hänen kaksi tytärtään elävät minun silmissäni omituista elämää enkä todellakaan ole kenenkään sylkykuppi sen enempää kuin taloudellinen avustustoimisto. Emme mekään sylje heidän niskaansa, emme oleta, että he tukevat meitä, emme lainaa rahaa tai toivo kalliita lahjoja.

Minä otin aikanaan mieheni vapaasta tahdostani ja mieheni otti minut. Me otimme toisemme. Minä en ottanut kieroutunutta ja lusmuilevaa akkalaumaa elämänkumppanikseni. Ei minun ole pakko heidän kanssaan deitata tai olla ystävä. Hullua, yksi miehen siskoista on erilainen. Onko hän edes heidän sukulaisensa? Hullua, se toinenkin sisko jonka elämäntavat on ehkä hieman kyseenalaisia, on silti mukava, ajattelevainen ja ystävällinen. Miten kolme siskoa voi olla niin erilaisia keskenään?

Ja koska minä olen niin kurkkuani myöten täynnä koko porukkaa, olen myös ilkeä ja vahingoniloinen. Ei, en kenellekään suoraan päin kasvoja, edelleenkään minun omatuntoni ei anna myöten siinä, että tarkoituksella ketään loukkaisin, mutta selän takana. Odotan sitä päivää kun se kuva mitä yksi heistä nyt antaa, murenee. Haluan kuulla ne ihmeelliset selitykset siitä miksi niin kävi.

On minulla kysymyskin. Jos joku osaisi vastata. Onko todellakin työttömyyskorvauskäytäntö muuttunut niin paljon, että jos olet kuukauden aikana kaksi päivää töissä tehden sijaisuutta, et saa koko kuukaudelta muuta kuin sen kahden päivän palkan? Mielenkiintoista.

Minun ja anopin välillä. Ei ainakaan jos osumme samaan seuraan silloin, kun anoppi on vaihtanut kunnolla vapaalle. Minusta tulee tuolloin anopin vihollinen numero yksi. Tai niin sen ainakin itse koen. Kaapin paikkaa pyritään näyttämään parhaansa mukaan. Pitäisi ilmeisesti olla itsekin niin tiukassa humalassa, ettei huomaisi mitään, mutta kun minä en vain osaa sellaista humalaa juoda.

Olimme viikonloppuna viihteellä, paikallisessa. Lähdimme hetken mielijohteesta, minä ja mies, ja tottakai päädyimme paikkaan jossa tiesimme koko miehen lähisuvun olevan iltaa viettämässä. Siskot, äiti ja serkkupoika. Toinen sisko samoin kuin anoppi oli aika vauhdissa ja ottaneet pohjia reippaammanlaisesti. Meno oli paitsi vauhdikasta, myös horjuvaa kummallakin.

Omat pohjat oli yksi siideri, joten käytännössä sama kuin olisi selvinpäin baariin mennyt. Anoppi roikkui miehen kaulassa, tunki tiukalla tyylillä meidän väliimme istumaan pöydässä, tuuppi minua tasaiseen tahtiin sivummalle. Silmissä halveksuva ja omahyväinen katse, aivan kuin halusi viestiä minulle että kyseessä on HÄNEN omansa, ei minun. Siinäkö se meidän suhteen isoin ongelma onkin, minä olen vienyt häneltä lapsen. Ilmeisesti.

Olen kerran aiemmin ollut anopin kanssa samassa seurueessa niin että tämä on ollut vastaavassa kunnossa. Tuolloin anoppi hyökkäsi sanoilla kimppuun yhtäkkiä, ilman että osasin edes hämmästykseltäni sanoa mitään. Todeten, kuinka hän ei ymmärrä miten mies on minut huolinut. Kun eihän sinulla ole edes rintoja. Niin, selvennöksen vuoksi, minulla on anoppin D-kuppiin verrattuna pelkät A-kupin nypyt. Toisaalta, hoikalla puolitoistametrisellä ne taitaa olla vartaloon suhteutettuna oikeaa kokoa.

Tuolloin minä loukkaannuin, nieleskelin, annoin koko asian kuitenkin mennä lopulta kännin piikkiin. Kun anoppi vain oli niin humalassa, mahtoiko itsekään tajuta mitä puhui. Taisi tuo tajuta. Ehkä hänen todelliset tuntemuksensa minua kohtaan pääsee pinnalle kun hän on riittävän humalassa. Selvinpäin hän pystyy peittämään ne. Näinköhän olisi. En tiedä, mutta muutakaan selitystä en keksi.

Minä olen vienyt hänen poikansa, en väitä. Mutta eikö se ole vääjäämätöntä lapsen kasvettua aikuiseksi. Että tämä lähtee, muuttuu pojasta mieheksi ja isäksi. Onneksi se hänen poikansa on fiksu ihminen. Me poistuimme parin oluen jälkeen. Siirryimme toiseen kuppilaan juomaan vielä yhdet oluet, aivan kaksin, höpöttämään ja nauramaan. Meillä oli varsin mukava loppuilta. Kuten meillä tuppaa aina olemaan kun kaksin vietämme vapaata.

Ja se vei koko käden. Siltä minusta on tuntunut viime aikoina. Kun nyt kerran kuuntelit ja olit siinä, saanhan kaataa lisää sontaa niskaasi? Ei, en halua kuulla sinun suruistasi, ne ei voisi vähempää kiinnostaa, itseasiassa minulla olikin juuri kiire kauppaan, lisäämään puita saunalle, siivoamaan vaatehuone loppuun. Aivan yhtä hyvin anoppi olisi voinut sanoa näin viimeisen puhelumme aikana.

Mitä sitten, että sinun ystäväsi on kuolemassa, mitä sitten, että sinua surettaa kuinka hänen rakkaansa sen kestävät, mitä sitten, että sinuunkin sattuu. Minulla on juuri nyt kiire tapaamaan lapsenlapsiani, viemään tytärtä kauppaan, pesemään parvekelasit loppuun. Ei, ei puhuta näistä, vaihdetaan johonkin mukavampaan aiheeseen, vaikkapa siihen millaisen topin ostin ja kuinka mukava se myyjä siinä liikkeessä on.

Ei, en tarkoittanut, että huomaat miten tyttäreni käyttäytyy exäänsä kohtaan, haluan vain sinun olevan samaa mieltä kanssani siinä, että exä on idiootti, tyhmä ja itsekäs ihminen. Vaihdetaan aihetta, kerroinko jo että tapasin vanhan tuttuni joka totesi etten ole muuttunut vuosien mittaan ollenkaan. Että ei uskoisi minun ikinä olevan mummo.

Vai haluaisitte te elokuviin, en kyllä voi tuolloin auttaa kun itselläni on saunailta "tyttöjen" kanssa ja lupasin sinne mennä. Kyllä minä muistan kuinka itseänikin harmitti monesti kun lapset oli pienempiä ja joutui niiden vuoksi menoja jättää menemättä, sitä olisi vain pitänyt ajatella ennen kuin niitä lapsia teki. Ettekö te muuten juuri puoli vuotta sitten olleet kaksin saunassa illalla?

Olet menossa lääkäriin lapsen kanssa silloin, mihin muut pienemmät ajattelit? Et sitten voinut kysyä minua, kyllähän minäkin niitä hoitaisin ihan mielelläni. Minua loukkaa kun kysyt ennemmin muita, minähän olen niiden mummo. Ei, en silti ehdi nyt pariin kuukauteen käymään ja voi kuinka minua harmittaa kun pienimmäinen ujostelee minua. Kyllä sinun pitäisi käydä useammin lasten kanssa meillä. Tosin minulle ei käy oikeastaan koskaan, paitsi silloin kun itselläsi on jotain muuta sovittuna tai kotona kiire lasten kanssa.

Lapsenlapset on parasta mitä minulla on, ja minulla on pitkään ollut sellainen vauvanpaijausolo. No kuinka se nyt jo vuoden täyttää se vauva, enhän minä ole nähnyt sitä edes kymmentä kertaa tänä aikana. Kylläpä aika menee nopeasti.

Tässä blogissa on ollut pitkään hiljaista. Parisuhdepainajainen on ohi, kolmenkympin myöhästynyt kriisikin kenties voitettu. Vai oliko tuo edes sitä, en tiedä. Olen pyrkinyt olemaan ennen kaikkea tyytyväinen omaan elämääni, näkemään hyvää vastoinkäymisissäkin, ottamaan vastaan sen mikä annetaan. Yllättävän hyvin se on toiminutkin koko kesän ajan. Silti. Pitkästä aikaa vituttaa. Tosissaan. Miksi en ole ymmärtänyt pitää kiinni keväisistä päätöksistäni.

Niin. Keväällä päätin, että otan etäisyyttä. Pidän välimatkaa tarkoituksella, en tuputa itseäni enkä lapsiani, koetan olla kuin hanhi jonka selästä vesi valuu. Tämän päätöksen tein tietoisesti, vaikka arvasin, että se tulee loukkaamaan anoppia, ihmetyttämään miehen siskoa ja olemaan itsellekin ajoittain hankalaa. Olin vain niin täynnä sitä jatkuvaa välinpitämättömyyttä, kylmyyttä, oman itsensä korostamista ja tekojeni vähättelyä etten enää jaksanut. Mies sen oli jo aiemmin sanonut, mitä vähemmän on tekemisissä, sitä parempana välit pysyy.

Totta toinen puoli, pakko olla, oman sukuni kanssa tapaamme hyvin harvoin ja kyllä, välit ovat loistavat. Joten toteuttamaan. Ja kuinka sitten kävikään? Huonosti. Tottakai huonosti, miten muutenkaan. Anoppi sairastui masennukseen. Ensin laukesi paniikkikohtaus pahana ja sen päälle masennus. Aiheuttajana anopin mukaan minä ja kylmä käytökseni häntä kohtaan. Onhan tuo toki kylmää, jos en ole kiinnostunut hänen tanssireissuistaan, vaateostoistaan, tytärtensä tekemisistä tai tekemättä jättämisistä.

Aikani podin huonoa omaatuntoa kunnes tajusin, että ei minulla siihen hänen masennukseensa ole osaa ei arpaa. En minä ole käskenyt elämään huonossa parisuhteessa. En minä ole käskenyt surra tytärten touhuja. En minä ole kieltänyt tapaamasta näitä lapsia. Ja onko se edes tapaamista, jos suurin osa tapaamisajasta menee anopin oman elämän päivittelyyn. En ehkä vain osaa suhtautua. Mutta ei, syyllinen minä en suostu olemaan.

Vahinko oli silti jo tapahtunut. Minä soittelin anopille, tämä minulle, selvitimme keskinäisiä kismojamme, hän kertoi kuinka oli pelännyt etten anna tavata lapsia ja kuinka pettynyt hän itse oli itseensä kun ei lapsia ehtinyt ja pystynyt tapaamaan useammin kuin oli tavannut. Minä hyväksyin kaikki selitykset, pyysin anteeksi omaakin käytöstäni ja kerroin myös rehellisesti kuinka pahalta minusta aina tuntui kuunnella kuinka tämä kävi tyttärillä monta kertaa viikossa, kuinka tyttäret kävi lapsineen tällä, kuinka aina koin meidän olevan kakkosluokan kansalaisia.

Halusin ehdottomasti osoittaa, että en halua anopille pahaa, en tahdo tämän mieltä pahoittaa, en vaadi mitään enkä edes pyydä, etten vain väsyttäisi. Pyytää saa, mutta hän tarvitsee nyt ensin aikaa toipua. Päästä eteenpäin, koota itseään. Minä lupasin olla tukena, auttaa jos pystyn, ja ei, meidän takiamme ei tarvitse koettaa olla yhtään enempää kuin jaksaa sillä hetkellä. En minä halua olla se, joka elämää ja sitä toipumista häiritsee. Anoppikin oli tyytyväinen ja iloinen kun saimme asiat selvitettyä ja elämän siltä osin mallilleen.

Näin jälkeenpäin on helppo sanoa että tein virheen. En siinä, että selvitin asiat, vaan siinä, että päästin asiat taas siihen pisteeseen jossa kanssakäyminen on tiiviimpää. Monien tämän kesän aikana tapahtuneiden asioiden summana minulla on maksimusvitutus. Joka on hiipinyt pikkuhiljaa, kavalasti, omia aikojaan. Vaikka kuinka olen koettanut ajatella vain positiiviselta kannalta kaikkia elämäni eri asioita. Ja se aiheuttaja on anoppi ja tämän tyttäret. Ei anopin suhtautuminen meihin muuttunut mitenkään, samassa alemman luokan kastissa olemme edelleen.

Olen koettanut olla niin, että en anna minkään katkeroittaa itseäni. En anna minkään tehdä pahaa vaan koetan ajatella miksi jotkin asiat tapahtuu niin kuin ne tapahtuu. Olen koettanut ajatella positiivisesti jopa jokaista anopin sanaa tai tekoa. Olen koettanut ja päätynyt siihen, että ainoa tapa millä en pahoita mieltäni, millä en tunne toisinaan katkeria pistoksia itsessäni, millä en tunne meitä toisen luokan kansalaisiksi on todellakin pitää se välimatka. Mitä silmä ei näe, se ei sydämeen satu.

Anoppi ei kyennyt kesällä ottamaan lapsiamme yökylään. Hän oli liian masentunut, liian ailahtelevaisessa mielentilassa, liian väsynyt. Toinen tyttäristä otti lapset että me pääsimme hetkeksi omalle lomalle ilman lapsia. Luksusta. Merkillistä kyllä, anoppi oli täysin kykenevä ottamaan tyttären lapset hoitoon heti tämän palautettua meidän lapsemme. Tyttären piti päästä nollaamaan lapsien mukana tuoma rasitus. Sen saman tyttären, joka istuu joka toisen viikonlopun baarissa nollaamassa omien lastensa rasitusta. Sen saman tyttären, jonka elämä on raskasta kun joutuu yksin olemaan lasten kanssa. Vaikka ne lapset nyt päivät hoidossa onkin.

Tyttären ex-mies on ollut aina upea ja mukava. Ei ole enää. Hän on itsekeskeinen paskiainen, esittää muuta kuin on, on olevinaan. Näin miestä kuvasi minulle anoppi, kehoitti vielä samoihin sanoihin kiinnittämään oikein huomiota miehen käytökseen, me kun tätä kuitenkin enemmän tapaamme. Minä en ole huomannut. Mies ei koskaan hauku exäänsä. Mies ottaa lapset sopimusten mukaan, käy heitä tapaamassa viikollakin. Sen sijaan se, että mies ei voinut pitää lapsia sovittua pidempään oli anopista itsekeskeisen paskiaisen touhua. Mitä sitten, että tämän piti mennä aamulla töihin, on mies ennenkin vapaata ottanut jos itsellä on ollut menoa, ja nyt kun tyttären olisi pitänyt saada istua vielä yksi päivä pidempään kuppilassa mies ei siihen suostunut. Sikamaista.

Toisella tyttärellä sen sijaan on nyt täydellinen mies. Upea, mahtava ja aivan huippuluokkaa. Niin. Minä olen tähän jäävi kommentoimaan, koska en ole miestä montaa kertaa tavannut. Minun sensorinikin saattavat olla vialliset, minä kun en jotenkin tuohon mitään erityistä makua saanut, lähinnä jäin ihmettelemään onko tämä lintu vai ehkä sittenkin kala. Olen silti nyökytellyt anopille ja todennut, että mukavaltahan tuo tuntuu. Muuttuuko mieli jos ja kun miehen oikea karva paljastuu.

Ehkäpä minun on syytä ottaa se etäisyys uudelleen. Silläkin uhalla että loukkaan jälleen anoppia, ihmetytän muita. Minulle itselleni tulee niin kovin paha olo tästä tavasta jolla anoppi minua kohtelee. Tavasta, jolla hän pitää minua likakaivona johon kaataa kaikki rumat kommentit muista ihmisistä. Tavasta, jolla hän painottaa sitä, kuinka täydellinen äiti hän itse oli kun lapset oli pieniä ja kuinka täydellisiä äitejä hänen tyttärensä ovat. Välillä tekisi mieli sanoa, että ehkä minäkin olisin täydellinen äiti, jos aina silloin tällöin, edes kerran kuukaudessa tai puolessa vuodessa saisin olla päivän tai kaksi ilman lapsiani. Ehkäpä ne tyttäret jaksaa niin paljon paremmin juuri siksi, että heillä on sitä vapaata, toisella enemmän ja toisella vähemmän.

Ehkäpä minäkin olisin täydellinen äiti jos minä en käytännössä pyörittäisi yksin tätä koko lapsikatrasta miehen tehdessä rahaa millä tämä joukko elättää. Ehkä kuitenkaan minua, kuuden lapsen äitiä, ei pidä verrata yhden tai kahden lapsen äiteihin. Äiteihin, joilla on elämässä myös sitä omaa aikaa. Ja silti, minusta tuntuu usein, että äitiydessä ja vastuunkannossa olen paljon pidemmällä kuin he. En minä ole neljän lasten kanssa vietetyn päivän jälkeen vapaan tai nollaamisen tarpeessa. En minä ole kuollut ja hermo ääriään myöten kireällä edes kuukauden jälkeen.

En osaa edes kunnolla enää sanoa mitä tällä kaikella ajan takaa. Ehkä sitä, että sen ajan kun sitä etäisyyttä pidin, olin paljon tyytyväisempi omaan elämääni. Olin paljon tyytyväisempi omaan itseeni. Osasin ottaa asiat rennommin. Ehkä se etäisyys on se ratkaiseva asia.

Ja miten selvitä ehdoista. Nyt minä olen sen keksinyt. Olen siirtynyt taktiikkaan nimeltä hiljaisuus. Eikä se nyt tarkoita tätä blogia, vaan vitutusta aiheuttaviin ihmisiin ja tekijöihin. Ainoa paska puoli tässä tekniikassa on se, että vitutuksen aiheuttajat eivät ole siirtyneet. Hiljaisuuteen. Eivät edes kohteliaisuuteen, mutta tuo nyt ei tule yllätyksenä.

Mutta blogissa on ollut hiljaista, kuten moni on varmasti huomannut. Suurin syy siihen on ollut juuri tuo uusi taktiikkani. Yllättävän vähän kerääntyy päähän höyryä joka kaipaisi tänne pääsyä, kun jättää itse soittelut täysin ja siirtyy vastaamisenkin suhteen fifty-fifty linjaan. Blokkailen puheluita nykyään täysin oman mieleni mukaan. En vastaa jos ei huvita, en sittenkään, vaikka kohteliaisuusoppieni mukaan tuo on väärin ja epäkohteliasta. Mitä sitten, olkoon.

Muutaman kerran minut on tosin yllätetty ns housut kintussa. Painallettu ovesta sisään jonkin aikaa sen jälkeen kun en siihen kapulaan ole vastannut. Että ai sä olitkin kotona, mä ajattelinkin että nukutko kun et vastaa. Hei haloo, jos minä en vastaa niin tuskin minä haluan silloin kahviakaan kenellekään keitellä. Ja entä jos olisinkin nukkunut? Todennäköisyys sille, että minut herätettäisiin hyvillä mielin on aika saatanan pieni.

Pakko myöntää, että viime aikoina omat tenavat ovat aiheuttaneet niin reilusti päänvaivaa, että minä en kaipaa enää yhtään sontaa muilta niskaani. Siinäkin on osasyy sille, miksi en vastaile puhelimeen välillä joillekin ihmisille. Ja lähes jokaisella kerralla kun olen vastannut, olen sitä katkerasti katunut lähes samantien. Kun se elämä nyt vain on niin helvetin vaikeaa. Työt on perseestä, työkaverit on perseestä ja siinä vaiheessa kun on otettu lopputili, taas kerran, on rahattomuus perseestä.

Toinen käyrännostaja taas kaipaisi selvästi aitoa myötätuntoa, tällä on aivan oikeasti vaikeaa oman itsensä kanssa. Silloinkin kaduttaa vastaaminen, koska jo ennestään olen huolia täynnä ja rehellisesti sanottuna, minun silmissäni minulle tärkeämmistä ihmisistä, etten kaipaa siihen enää yhtään lisää murehdittavaa. Ja niin, minun vittumainen luonteeni kun sanoo, että kyseinen henkilö on osittain ajanut itse itsensä siihen jamaan missä on. Pitäisikö minun tuntea myötätuntoa, kun kuitenkin tiedän, että tämä olisi voinut valita toisin. Olisi voinut, mikäli raha ei olisi niin tärkeää, mikäli uskaltaisi elää yksin, mikäli tällä olisi munaa pitää sanansa.

En tiedä, olenko minä vain keksinyt kultaisen jyvän millä selvitä tämän porukan kanssa vai siirränkö minä ainoastaan sitä räjähdystä johonkin hamaan tulevaisuuteen. Sellaiseen hetkeen, kun en enää joudu jatkuvasti vaivaamaan päätäni omilla tenavillani. Olen puhunut. Tosin piti aloittaa tämä postaus sanoilla "Maire ei ole enää täällä", mutta olkoon nyt.

Elämä ei ole hyvä, ei hellä. Toisinaan se tekee kipeää, koskee lujaa sisimpään. Olen täynnä täyttymättömiä lupauksia, kauniita puheita ilman toteutusta, yksipuoleista avunantoa. Miksi minun pitäisi antaa, jos en itsekään saa? Miksi minun pitäisi ymmärtää, jos minua ei edes kuunnella? Miksi minun pitäisi hymyillä, jos minua ei ole olemassa kuin hetkittäin, silloin kun siitä on toiselle jotain hyötyä?

Olen täynnä anoppia. Olen täynnä tämän tytärtä. Olen täynnä sitä tapaa, jolla minä käyn hyvin kaatopaikaksi kun anopilla on vaikeaa mutta kuinka muulloin minua ei ole. Olen täynnä sitä tapaa, kuinka meille annetaan lahjatoiveita samaan aikaan kun itse unohdetaan kokonaan kummitytön syntymäpäivät tai joulut. Olen täynnä sitä hyväksi käytettyä oloa, sitä yksipuolista antamista.

Olen kyllästyny siihen, että meidän apumme kelpaa. Sitä jopa pyydetään. Meille sitä apua ei sen sijaan anneta, se on niin vaivalloista ja on niin paljon muutakin. Olen täynnä sitä, että tytärten elämä on tärkeämpää kuin oman pojan. Että sinkkuja pitää tukea, mutta suurperhettä jolla ei muita isovanhempia ole, ei tarvitse. Olen kyllästynyt siihen, että meille on sanottu miljoona kertaa, että olen niin monesti tehnyt sapuskat tytärten perheille, että seuraavaksi pyydän teidät syömään. Olen kyllästynyt siihen, että tästäkin sanomisesta on kulunut kaksi vuotta ja kymmenittäin aterioita joille tyttäret on perheineen pyydetty.

Olen kyllästynyt siihen, että minulle soitetaan ja kerrotaan kuinka rankkaa elämä on, kun ei ole rahaa eikä töitä, ja samassa lauseessa todetaan kuinka sijaisuuksia ei kannata ottaa vastaan. Olen kyllästynyt siihen, että meidän automme oletetaan kulkevan ilman bensaa. Olen kyllästynyt siihen, että meillä kuvitellaan olevan rahaa ostaa aikuiselle itsenäiselle ihmiselle satasen kahvinkeitin lahjaksi samaan aikaan kun minua pyydetään palauttamaan käsilaukku jonka kyseinen ihminen antoi minulle lahjaksi. "Se kun oli lainaksi".

Olen kyllästynyt siihen, että meidän elämästämme halutaan poimia parhaat palat vauvan muodossa, huomaamatta sitä, että isommatkin lapset kaipaisi tätiään, mummuaan. Olen kyllästynyt siihen, että olen liian kiltti ja hyvinkasvatettu sanoakseni suoraan ja tylysti "painukaa helvettiin".

Suunnattoman paljon. Asia joka ei minulle edes kuulu. Silti se ärsyttää, koska jotenkin tuntuu, että toisinaan jotkut kaipaisivat ravistelua tajutakseen asioita. Ystävien erosta on nyt muutama kuukausi. Ystävä kertoi minulle, kuinka paljon häntä kismittää se, että Mikko on palannut takaisin poikamieselämään. Kuinka tämä touhuaa samalla tavalla kuin ennen heidän yhteiselämäänsä. Kuinka väärin se on. Kuinka tyhmää ja kuinka inhottavaa.

Ystävä on sanonut tämän myös Mikolle. Kuinka tyhmää ja epäreilua ja inhottavaa. Hän on kahden lapsen kanssa. Mikko elää viikot itsekseen, viikonloppujakin itsekseen ja käyttäytyy kuin sinkut. Mitä se ystävä kuvitteli? Että eron tultua Mikko istuu arki-illat joko tyhjässä kodissaan tai ystävällä lasten seurana? Että tämä viettää viikonloput kotona tai lasten kanssa. Mikko on viikot töissä. Kaipa tälläkin on oikeus viettää vapaata viikonloppuisin, aivan kuten ystävälläkin. Viikonloput on kuitenkin jaettu todella tasan.

Ensimmäisen kuukauden Mikko olikin hyvin paljon arki-iltoja ystävällä. Joka ei ollut hyvä sekään. Siitä sain kuulla lukemattomat kerrat, kuinka paikalla oleva Mikko ärsyttää olemassa olollaan. Kuinka ärsyttävää on, kun tämä käyttäytyy kuten ennen eroa siellä ollessaan, juttelee lasten kanssa sen minkä nämä itse haluavat illan aikana, lähtee sitten kotiinsa ilman lasten nukutteluja tai iltapalatarjoiluja. Niinhän se meni jo ennen eroa, ei Mikko käynyt lapsia nukuttamaan, ystävän mielestä kun tämä ei osannut. Nytkö Mikko sitten olisi käynyt, kun on saatu kaksi sakkia aikaan?

Mikko oli tokaissut ystävälle, kun tämä oli viimeksi miehelle tehnyt selväksi omaa kantaansa siitä, kuinka hän ei todellakaan pidä siitä että Mikko elää kuin sinkut, "ei kuulu sulle ja lakkaa huolehtiminen". Aivan oikein. Ei minusta toisen tapa elää sitä aikaa jota ei lasten kanssa vietä, kuulu tippaakaan eron toiselle osapuolelle, mikäli se sitten ei ole itsetuhoista. Edes tapaa, jolla eron toinen osapuoli viettää lasten kanssa aikaa, ei ole toisella oikeutta sanella. Ja tällä tarkoitan lähinnä sitä, että toinen sanoo valmiiksi toiselle, että menet sitten silloin ja silloin puistoon niiden kanssa ja teet niin ja näin niiden kanssa.

Nukkumaanmenoajat on hyvä pitää yhtenäisinä, samoin kuin ruokailuajat, ja tottahan jos toinen aiheuttaa lapsille selvää vaaraa tai haittaa, on oikeus puuttua, mutta muilta osin ei. Näin minä sen olen aina ajatellut. Itselleni ei tulisi mieleenkään sanoa exälle, mitä tämän kuuluu lastensa kanssa tehdä silloin kun nämä ovat hänen luonaan. Hän hoitaa lapset omalla tavallaan, eikä se tapa ole yhtään sen huonompi kuin minun tapani, onhan hän heidän isänsä.

Eikä minulle kuulu, mitä exä touhuaa silloin kun lapset eivät ole tämän luona. Jos hän haluaa bilettää ympäri maakuntaa, niin oma on asiansa, tosin exä taitaa paiskia töitä suurimman osan ajastaan. Ystäväkin viettää kaiken ajan jonka lapset ovat Mikolla, baarissa. Miksi Mikko ei olisi siihen oikeutettu silloin kun tällä on töistä vapaata?

Tätä kritiikkiä Mikon toimista olen kuunnellut loputtomiin. Hassua, että Mikon meillä käydessä, joka on suhteellisen usein, Mikko ei mainitse sanallakaan ystävän touhuista. Ei sittenkään vaikka ystävä on mokaillut sinkkuutensa aikana, sanoisinko, rankasti ollakseen yli kolmekymppinen äiti-ihminen, ja Mikko on näistä kaikista tietoinen. Ei hän meille kritisoi toisen elämää tai toisen touhuja. Ne harvat kerrat kun hän edes mainitsee ystävän nimen, on joko vain toteamuksia jonkin muun asian yhteydessä. Hetkeäkään en silti epäile, etteikö Mikko palaisi ystävän luokse jos ystävä näin haluaisi.

Kuten sanoin, asia ei minulle kuulu. Tuntuu vaan niin kovin pahalta kuunnella sitä jatkuvaa toisen sättimistä, arvostelua, jotenkin turhaa vaivannäköä. Vai onko sittenkin minun ajatustapani se joka on väärä. En tiedä. Viimeksi kun ystävän kanssa Mikosta puhuin, sanoin hänelle siitä, että valitettavasti määräysoikeus toisen tekemisiin loppuu kun erotaan. Ystävä ei tainnut ymmärtää mitä tällä tarkoitin, tuumi vaan että hänelle kyllä tuli niin huono olo viimeisestä kerrasta kun Mikko käski antaa olla etä häntä ei kohta enää kiinnosta yhtään mitä toinen tekee. Eihän sen pitäisi nytkään kiinnostaa muuta kuin lasten osalta.

Itselle on herännyt jopa ajatus siitä, että ystävä oli ajatellut Mikon kaipaavan tämän tukea eron jälkeen. Ehkä jopa tekevänsä kaikkensa, että ystävä vielä huolisi ja haluaisi tämän takaisin. Ettei Mikko ainakaan surultaan kykenisi vielä pitkään aikaan muuhun, kuin toivomaan, että ystävä soittaisi ja pyytäisi tätä sinne, että Mikko istuisi lasten seurana illat, eläisi ystävän mielen mukaan. Jotenkin on tullut tunne, että ystävä on hyvin pettynyt siihen, että häntä ei tarvitakaan nyt auttamaan toista. Pitämään pystyssä, tukemaan. Että toinen pystyykin elämään ilman. Väärässä kenties.

Kiitos niistä Celia. Jäin miettimään noita sanojasi etenkin toveruudesta. Toisinaan sitä ei muista minkä on monesti todennut. Minun paras ystäväni on mies. Miehen paras ystävä olen minä. Toisaalta, onko se uhka? Pitääkö paikkansa se väite minkä monesti kuulee niiltä jotka ovat eroamassa, että suhde kaatui siihen kun muututtiin ystäviksi? Onko sen pakko mennä niin? Vai onko se vain selitys jonka moni keksii? Vaikka se oikeampi syy olisi vaihtelunhalu tai se, että ei halua enää yrittää olla muuta kuin "ystävä".

Jäin miettimään myös tuota seksuaalisuutta. Lähinnä sitä kuinka usein ja kuinka paljon. Olen itse aina ajatellut tai lähinnä kai kuvitellut, että toimiva suhde tarvitsee toimiakseen seksiä säännöllisesti, riittävästi. Ehkä tämä harhakuvitelma on aikanaan iskostunut päähäni exältäni, jonka näkemys seksistä oli "joka kolmas päivä tai tämä mikään avioliitto ole". Näin lähes kaksikymmentä vuotta tuon suhteen alkua myöhemmin on helppo todeta, että mitäpä me kakarat siitä tiedettiin, mikä on toimivan suhteen kaava. Mistä lie exäkään tuon käsityksen saanut.

Seksissäkin lienee määräävin tekijä kysyntä ja tarjonta. Meillä olisi kysyntää enemmän kuin on tarjontaa tällä hetkellä. Minä en vain jaksa. Se vähä aika mikä minulla päivittäin on ihan itselle sen jälkeen kun olen saanut lapset nukkumaan on jotain niin kallisarvoista, että vain harvoin haluan käyttää sitä toisen huomioimiseen. Hormoonitko sitten puolestaan määrää sen, haluttaako seksi vai ei, tällä hetkellä olen ehkä maailman epäseksuaalisin ihminen. Ehkä.

Herätit minut miettimään monia asioita yhtä aikaa. Yksi niistä on äiti. Ja isä. Olin 24 kun isä kuoli. 25 kun äiti lähti. Tämä on minusta aina yhtä hullua, edelleen, kymmenen vuoden jälkeen, minä käytän isästä sanontaa kuoli ja äidistä lähti. On aika karua todeta siinä iässä jääneensä tavallaan yksin. Olihan minulla toki lapset ja exä, mutta tarkoitan erilailla nyt sitä yksin jäämistä. Minulle hyvin läheinen mummu oli kuollut kolme viikkoa ennen äitiä, äidinäiti. Yhtäkkiä olinkin minä, lapset, sairas sisko ja exän suku joka oli ja on aivan erilainen kuin minun sukuni. Yhtäkkiä minä katosin johonkin. Se minä, johon olin itse tottunut ja joksi olin iän mukana kasvanut oman sukuni joukossa. Tilalle piti tulla minun joka kuului exän sukuun.

Minun oman lapsuudenperheen ja exän perheen ero on niin räikeä, että se miksi ja miten me menimme exän kanssa yhteen, ei ole millään tavalla loogista. Arvomaailma oli ja on kummassakin joukossa aivan eri. En sano, että se olisi välttämättä paha tai heidän arvomaailmansa huono, mutta erilainen. Täysin erilainen. Oli vaikeaa luovia siinä joukossa jo aiemmin, ja äidin lähdettyä olin todellakin hukassa koska en tiennyt enää mikä tai kuka olin. Koetin olla kuten he, mutta jotenkin se oli minulle liian epäluontainen arvomaailma.

Jään jälleen miettimään kaikkia näitä kysymyksiä ja ajatuksia joita herätit minussa. Tutkimusmatka omaan itseen on mielenkiintoinen, vaikkakin raskas.

Vuosi vaihtui ja hyvä niin. Ehkä tästä vuodesta tulee parempi kuin edellisestä. Tunteiden puolesta rauhallisempi, seesteisempi. Vähemmän ikävää, vähemmän pelkoa, vähemmän alavireyttä. Enemmän hymyä, iloa ja toivoa. En tiedä, mutta toivon niin.

Miehen kanssa asiat on hyvin ja ei ole hyvin. En oikeastaan osaa sanoa kunnolla. En tiedä. Ehkä enemmän kuitenkin hyvin, mutta jokin minua kaivaa ja kalvaa. En usko täysin. Epäilen toisen sanoja herkästi. Ehkä se kaikki johtuu viime keväästä, niistä muutamasta tyhmästä sanasta jotka mies sanoi. Tiedän, pitäisi osata unohtaa. Antaa anteeksi. Ja anteeksi olen antanut, olen koettanut unohtaakin. Mutta unohtaminen on vaikeaa. Niin kovin kovin vaikeaa.

Epäilen kun tämä sanoo rakastavansa. Aristelen oman itseni näyttämistä, käymme kyllä saunassa yhdessä mutta minulla on kiusaantunut olo, nolottaa näyttäytyä ilman vaatteita kun vielä on jälkiä raskaudesta. Ei paljon, mutta sen verran että minä itse tiedän tuon kilon vatsalla olevan ylimääräinen. Tiedän, naurettavaa valittaa jos on kilo liikaa. Mutta kun se ei ole minun kiloni. Ei minulla ole sitä aiemminkaan ollut, ei se voi siis olla minun. Lähtee pois, luulisin ainakin, mitään en tosin sen eteen ole valmis tekemään. Lähtee kun ehtii.

Seksiä on harvoin. Ehkä kerran viikossa, aina ei välttämättä silloinkaan. Siihen tosin vaikuttaa eniten se, että vauva nukkuu välissämme. Vai vaikuttaako? Onko sittenkin suurin syy siihen vauvan meidän välissämme nukkumiseen se, että tuo toimii hyvin läheisyyden esteenä? Ei, suurin syy siihen miksi vauva nukkuu välissä on itsekäs. Saamme nukuttua kaikki paremmin koska vauva ei herää yöllä kun on lähellämme ja saamme nauttia tämän lämmöstä ja tuoksusta.

Mies vertasi meitä yhtenä iltana kämppiksiin. Pääsääntöisesti tuo onkin totta tällä hetkellä. Olemme kuin kämppikset, sillä erolla että harjoitamme seksiä keskenämme toisinaan. Samassa lauseessa mies totesi, että haluaisi olla paljon enemmän mutta tyytyy toistaiseksi tähänkin koska ei haluaisi olla kämppis kenenkään muun kanssa. Ehkä se kuitenkin antaa minulle tilaa vaikka olen aina ajatellut kuinka miehen kanssa suhde joko on tai sitten ei.

Minä laskin muuten väärin ajan joka on kulunut äidin kuolemasta. Kuolinpäivän varmistin siskoltani, se oli 22.12. Vuosi meni silti sekaisin päässäni, äidin kuolemasta tuli nyt kymmenen vuotta. Pitkä aika ja silti niin kovin lyhyt. Äidiltä jäi näkemättä neljä lastenlastaan, minun kolme nuorinta ja siskon ainokainen. Varmasti äiti näkee meidät silti, elää mukana, kulkee sydämissä. Elämä jatkaa vain kulkuaan, siitäkin huolimatta että itse koetat välillä painaa jarrua. Aikalisä voisi tehdä hyvää.

Äidin silmät. Muistan miltä äidin iho tuntui. Muistan miltä äiti tuoksui. Muistan äidin tekemät ruoat. Muistan äidin äänen. Muistan puhetavan, miljoonapartta sanontoja joita äiti käytti. Silti, en muista mitä äidillä oli mukana. Muistan mitä äidillä oli päällä, joudun jopa tunnustamaan että kyseinen vaatekerta on edelleen ullakollani. Mutta mitä kassissa oli, sitä en muista.

Muistan äidin kasvot. Muistan sen surun silmissä mikä siellä oli elänyt jo lähes kolme viikkoa. Muistan kuinka hymy ei tavoittanut silmiä. Silti, en muista mitä äidillä oli mukana. Miten tämä oli ajatellut pukeutua joulupöytään. Voi kristus. Äidin kuolemasta on 9 vuotta ja minun on murskaava ikävä.

Äiti, minä rakastan sinua.

Nyt olen vapaa ja mukana tuulen,
saan elää rajalla ajattomuuden.
Olen kimallus tähden,
olen pilvenlento,
olen kasteisen aamun pisara hento.
En ole poissa, vaan luoksenne saavun,
mukana jokaisen nousevan aamun.
Ja jokaisen tummuvan illan myötä,
toivotan teille hyvää yötä.

Äiti. Näistä sanoista on kohta kymmenen vuotta. Siitä kun otit minut syliin on kohta kymmenen vuotta. Silloin kun nostit minut syliin, päivä kuolemasi jälkeen niin etten enää pelännyt elämää ilman sinua. Äiti. Nyt minä kaipaan sitä syliä taas. Minä kaipaan sitä turvaa. Pidä hyvänä, pidä lähellä.

Tyttäresi.

Koska äiti kuoli? Oliko se aatonaatto vai sitä edeltävä päivä? Miten minä en muista? Miten en muista päivää kun muistan kyllä kaiken muun. Muistan miltä äiti tuntui. Muistan kuinka paljon hän painoi kun kannoimme hänet sisälle. Muistan kuinka sydän tahtoi haljeta pelosta kun näin äidin hangessa. Muistan kuinka kivet olivat painaneet äidin otsaan jäljet. Kuinka koetin silottaa niitä jälkiä.

Muistan kuinka äidin sormet olivat kylmät. Muistan kuinka katsoin niitä ja katsoin omiani ja ajattelin, että minulla on äidin kädet. Muistan kuinka pyyhin verta äidin nenän alta. Muistan kuinka koetin puhaltaa henkeä tähän. Muistan kuinka hain peiton tämän päälle, kun olin aivan varma, että äiti ei ole kuollut, äidin on vain todella kylmä. Muistan kuinka ambulanssimiehet tuli ja laittoi lätkät äitin rintaan kiinni. Muistan kuinka minussa heräsi suunnaton ilo kun miesten mittariin tuli lukemia, äiti elää, siinähän näkyy numeroita.

Muistan kuinka paha olo minun tuli, kuinka epäuskoinen olo, kun miehet sanoi, ettei ne numerot nyt valitettavasti kerro äidin elävän. Muistan kuinka en uskonut, muistan kuinka kaikki voima meni minusta johonkin. Muistan kun istuin nurkassa olleelle pienelle pöydälle ja katselin kuinka miehet vetivät peiton kasvojen yli. Muistan kuinka tuntui, että joka paikka oli täynnä ääntä ja silti oli niin hiljaista että olisi voinut kuulla neulan putoavan.

Muistan kuinka ruumisauton mies veti ruumispussin vetoketjun kiinni ja äiti katosi sinne, mustan pussin uumeniin, pois näkyvistä. Muistan kuinka suurin huoleni oli yläkerrassa nukkuvat lapset ja se, että äiti ehditään viedä pois ennen näiden heräämistä. Muistan kuinka kaikki katosi johonkin, tuntui että olen ja en ole, en enää tiennyt kunnolla mikä ja missä. Muistan kun exä lähti kauppaan ja minä jäin makaamaan sohvalle ja kuuntelemaan lapsien leikkien ääniä.

Muistan kuinka joulu vain meni, ja minä en ollut paikalla vaikka paikalla olinkin. Muistan kuinka anoppi sanoi exälle että tämän täytyy viedä minut lääkäriin jos en ala puhua. Muistan kuinka pakotin itseni puhumaan, kun pelkäsin, että he aikovat viedä minut hullujenhuoneelle, pois lasten luota. Muistan kuinka tädit tulivat, äidin siskot, ja itkivät. Muistan kuinka keitin heille kahvia, juttelin papin kanssa, en tuntenut mitään. Muistan sen kaiken.

Miksi en muista mikä se päivä oli. Miten olen voinut unohtaa minä päivänä äiti kuoli. Miten?

Siis minun. En ole hysteerikko ja harvoin saan hysteerisiä kohtauksia, mutta silloin jos saan se liittyy aina johonkin hauskaan. Mikään pelottava tai ahdistava asia ei minussa herätä hysteriaa, vaan annapa olla kun osuu joku mielestäni täysin päätön, naurettava ja ratkiriemukas juttu eteen niin johan hysteriaa löytyy. Jopa siinä määrin, että silmien kuivaaminen ja mahakrampit ovat ehdoton must.

Ja nyt se iski. Hysteerinen räkätyskohtaus pitkästä aikaa. Ja mistä tällä kertaa? Katsokaapa itse tämän blogin viimeisimpiä otsikoita. Minä itse olen ne kirjoittanut, joten tiedän vallan hyvin mitä niissä lukee mutta silti, jotenkin kummallisesti onnistuin lukemaan "Ei ole helppoa olla mulkku". Hysteriakohtaus ei ihan vielä sillä irronnut, lisäksi se tarvitsi selvän mielikuvan eräästä vitsistä, ikäänkuin sarjakuvan jota päässäni pyöritin eteenpäin.

Ja kerrankin tähän vakavamieliseen kiukku-ahdistus-paskanheitto-blogiin nakkaan kevyttä kenttäviihdettä. Siveelliset, jättäkää lukematta seuraava vitsi joka jaksaa lähes aina naurattaa itseäni. Huomautettakoon siis, että bloginpitäjä on ilmeisen perverssi luonne...

"Kalossi ja mulkku keskusteli. Kalossi valitti mulkulle, kuinka kurjaa tämän elämä oli. Kun ei kukaan välitä tai huomaa olemassaoloa, paitsi silloin kun on märkää ja kylmää, niin johan se kalossikin ulos viedään joka ikiseen lätäkköön ja lammikkoon hytisemään. Mulkku kuunteli kalossin valitusta aikansa ja tuumasi sitten: "millaista luulet minun elämäni olevan? Päivät pitkät roikotetaan pää alaspäin ja annapa olla jos hieman päätäni nostan, niin lykätään pimeään kosteaan loukkoon ja paukutetaan päätä seinään niin kauan että yrjö lentää".

Hysteerinen akka palasi taas. Ja poistuu samaa tietä, nauraa räkättämään vessan puolelle. Kiitollisena siitä, ettei ole mulkku.

Se oli eilen. Perhekeskuksella. Vakavia asioita, vakavia kasvoja, jostain kummasta tosin löytyi sitä iloakin siihen kaikkeen, hymyjen ja naurujen muodossa. Murkku on murkku. Se ehkä on se isoin huomio mikä äidille tuli. Murkku on omalla tavallaan samanlainen murkku kuin minä aikanani. Mietiskelevä. Pohtiva. Välillä synkistelevä. Kuten kuka tahansa, luulen mä.

Ongelmia kyllä, äidin kysymys siitä, pitäisikö äidin olla huolissaan ja jos niin missä määrin, sai vastauksen. Murkku on miettinyt silloin, kun on ollut oikein paha olo, että kunpa kuolisi pois niin pääsisi tästä kaikesta. Hullua. Samoin minä olen ajatellut silloin nuorena aina välillä. Aivan varmasti pitäisi olla huolissaan, en väitä, mutta. Nyt tiedän vielä vähemmän kuin aiemmin, mitä teen ja miten. Lopullinen huomio kun oli se, että minun pitää antaa enemmän aikaa ja huomiota tytölle. Ja siinä se ongelma sitten onkin.

Mistä minä annan sitä tälle lisää? Kun oikeastaan kaikki se aika, kun yhtä aikaa hereillä olemme, menee joko siihen, että murkku on poikaystävänsä kanssa tai siihen, kun tämä joko juttelee minun kanssani, tekee läksyjään tai kulkee muiden kavereidensa kanssa. Mistä minä teen lisää aikaa murkulle? Pitääkö minun muuttaa myös elämänrytmini siihen, että menen nukkumaan aamuyöstä?

Ei, minä en tee sen kummemmin mitään lasten kanssa. En kenenkään, jos sitten tekemiseksi ei lueta lukemista, juttelemista, läksyissä auttamista. Ei, minulla ei ole enempää päivässä tunteja kuin muillakaan, eikä sen puoleen kotiapulaistakaan joka pitäisi huolen siitä, ettei minun tarvitsisi hoitaa käytännön kotitöitä. Ei, minulla ei ole tapana käydä lasten kanssa kauppaa kummosemmissa paikoissa. Minulla ei riitä siihen aika sen enempää kuin rahatkaan tätä nykyä.

Minä kuuntelen. Juttelen. Kyselen. Pyrin olemaan läsnä. Paikalla ja saatavissa. Pyydän toisinaan lapsia, ketä milloinkin, tekemään minun kanssani niitä käytännön kotitöitä. Ja silti. Minun pitäisi antaa enemmän aikaa murkulle. Mistä minä sen ajan teen? Minulla on jotenkin niin huono olo. Niin kurja olo. Niin epätietoinen ja hämmentynyt olo. Kun minä en todellakaan tiedä?

Ei minusta ole valvomaan öitä ja heräämään ennen seitsemää jotta saan lapset kouluun. Ei minun energiani riitä siihen, ei millään, kun tuntuu tälläkin hetkellä että kaipaisi yhtä yötä ilman vauvan kanssa heräämistä. Jätänkö minä jonkun muun lapsista huomioimatta, että saan murkulle enemmän aikaa? Miten se taas vaikuttaa lapseen, jolta sen huomion otan pois? Itselleni en sitä aikaa ole edes ottanut, muutenhan sen voisikin siirtää murkkuun käytettäväksi.

Kunpa joku osaisi neuvoa, kertoa, miten äiti, jonka lapsella ei ole aikaa olla tämän kanssa inhimilliseen aikaan, antaa aikaa sille lapselle enemmän? Miten?

Toisaalta minua suututtaa. Suututtaa koko asia. Muiden lasten puolesta. Ei niinkään murkun asenne, vaan se miten perhekeskuksessa asia esitettiin. Kuinka murkku tarvitsee nyt vahvaa äitiä joka järjestää enemmän aikaa murkun kanssa. Olen koettanut olla niin tasapuolinen kuin vain mahdollista lasten kanssa tässä aikakysymyksessä aina. Luonnollisestikin pieni vauva tarvitsee enemmän sitä huomiota ihan käytännön hoitojen puolesta, mutta muutenhan tuo nukkuu isoimman osan ajasta. Olen koettanut jakaa kaiken sen ajan, mikä vauvalta ja peruselämältä jää, niin että jokainen lapsista saa huomiota yhtä paljon.

Minua suututtaa jo ajatuskin siitä, että nyt minun pitäisi jättää joku lapsista tai jokainen lapsista vähemmälle huomiolle. Ja minua kauhistuttaa se tosiasia, että kaiken tämän keskellä olen huomannut jättäneeni jonkun tässä perheessä kaiken huomion ulkopuolelle. Miehen. Ei minulla riitä sille edes muruja, kun kaikki aika menee luonnollisestikin normaalielämään ja se mikä jää, murkun asioihin ja siihen huolehtimiseen, pelkäämiseen, suremiseen, mikä tässä väkisinkin kuluttaa paljon energiaa.

Jään miettimään, jälleen kerran.

Jos kohta ei äitikään. Murkku lähti ristiäisiin, isän siskon lapsen. Sylikummiksi pyysivät. Kutsuivat poikaystävänkin. Ja arvasinhan minä, miten siinä käy. Poikaystävä ei päässyt. Äiti kielsi menemästä, siitäkin huolimatta, että olisivat tulleet illalla pois. Voitte olla varmoja, että meillä on ollut kiukkuinen ja surullinen murkku tänään. Vihaa poikaystävän äitiä. Toivoo, että puheet siitä, että poikaystävän perhe on aikeissa muuttaa Kiinaan, pitäisi paikkansa. Poikaystävä kun muuttaa siinä vaiheessa isälleen.

Kun tietäisin mitä sanoa tai tehdä, että saisin poikaystävän äidin ymmärtämään, ettei hän pysty pysäyttämään pojan kasvua aikuisuuteen sillä, että koettaa saada tämän lukittua kotiin, pidettyä nuorempana kuin on ja antamalla omituisia kieltoja tapaamisista ja olemisista. En ymmärrä. Olisi niin helppoa kun olisi nappi jota painaa, tai sauva jota heilauttaa niin että asiat luistaisi jotenkin järkevästi. Poikaystävän suhteen lähinnä, tämä nyt kuitenkin täyttää ihan pian 17.

Murkun isä varoo sanojaan ja tekojaan. Minäkin varoin aikani, enää en varo. Juttelin perhekeskuksen työntekijän kanssa siitä, kuinka vaikeaa on koettaa olla sanomatta tai tekemättä monia juttuja, ettei satuttaisi murkkua lisää. Juttukumppani käski olla varomatta. Pääasia on kuulemma että sanon ja puhun ja kuuntelen, ihan sama mitä, kunhan sanon murkulle rehellisesti mitä ajattelen. Keskusteluyhteys on hyvä juttu, vaikka se sitten ajoittain tarkoittaisi sitä, että sanoo sellaisiakin asioita joita murkku ei tahdo kuulla.

Minä toivon, että tämä aika menee nopeasti. Että murkku löytää sen mitä nyt hakeekaan tällä kaikella, kasvua aikuisuuteenhan tämä on. Vaikka silti, äitinä, en haluaisi että lapseni joutuisivat kasvamaan niin että heitä koskee. Mutta kun se koskee, niin se koskee. Minä en pysty sitä kipua ja mielialojen vaihtelua poistamaan, en sittenkään vaikka haluaisin. Ja kaiken tämän keskellä minä katson pientä ihmistä, vauvaa ja mietin, kuinka paljon helpompaa on suojella tätä kuin murkkua elämän kolhuilta.

Katson, ja toivon, että voisin edes hetkeksi antaa murkulle samanlaisen turvallisen ja hyvän olon kuin vauvalla on. Varmasti se olo on murkulla siellä jossain, mutta tämä on kadottanut sen johonkin, ei näe sitä tällä hetkellä, ei huomaa sen olemassa oloa. Niin taitaa käydä monille nuorille. Maailmassa on yhtäkkiä niin paljon asioita joita huomata, ettei sitä omaa sisintään enää kunnolla ehdi huomaamaan.

Selitän sekavia, kuten huomaatte. Sekavat on ajatuksetkin.

Niin. Tiedättekö vanhan sanonnan, ei näe metsää puilta. En ole täysin varma, onko näin minun kohdallani. Murkku voi huonosti, ei voi huonosti, nauraa, hymyilee, näyttää surulliselta, ei pysty syömään ruokaa kun tekee pahaa, syö muroja, leipää, jogurttia, niin, ja sitä ruokaa silloin jos se on hänen herkkuruokiaan. Ei pysty nukkumaan kun uni ei tule, silti, useammin kuin kerran äiti on mennyt toimittamaan iltamyöhällä vielä jotain asiaa toisen huoneeseen ja kas, murkku on ollut unessa.

Enkö minä vain näe, kuinka kamalan paha tuolla on olla? Vai miksi minä en luokittelisi murkkua syvästi masentuneeksi, kuten hän itse oli itsensä luokitellut kouluterkalle, jolle kävi kertomassa kuinka vaikea hänen on syödä kun on paha olo. Miten hän ei pysty nukkumaan. Miten häntä pyörryttää lähes päivittäin kun liikkuu. Miten minä en huomaa mitään näistä? Enkö todellakaan näe metsää puilta?

Ensi viikolla meillä on porukkatapaaminen perhekeskuksessa. Ja se on hyvä se, tämän saman huolen jaoin jo oman juttukaverini kanssa. Sen, että onko lähelle niin vaikea nähdä? En minä enää edes syytä itseäni siitä, että murkun on huono olla. Olen varmasti tehnyt kaiken mitä pystyn ja voin, varmasti ollut paikalla, saatavissa, käytettävissä. Tehnyt kaiken minkä äiti voi lastensa eteen tehdä.

En syytä myöskään murkun isää, en ketään. Mutta ihmettelen. On monia asioita joita kovasti ihmettelen. Yksi on se, että murkun on niin kamalan huono olla, ja niin kamalan masentunut olo aina kun tuo tulee mummultaan. Kun mummukin sanoi, että niin, se isäsi siskokin, se kärsi niiiiiiin vakavista mielenterveysjutuista ja niiiiiiiin, kyllä sen äitisi pitäisi viedä sinut yksityiselle psykiatrille jos ei julkisella puolella vikaa löydy.

Toinen on se, kuinka kamalan huonosti murkku voi, kun on ollut kaverinsa kanssa, siis sen joka käy myös psykologilla. Jonka on ihan kamalan paha olla. Kolmas on se, kuinka murkku epäilee että hänet lähetetään psykiatriselle osastolle joksikin aikaa, kun mielialamittari kertoo syvästä masennuksesta, ja samaan hengenvetoon tämä kertoo kuinka se ja se joutui olemaan pari kuukautta siellä kun oli niin paha olla.

Ja sitten. Kaiken tämän päälle, murkku sulkeutuu huoneeseensa, tulee sieltä leveä hymy kasvoillaan, poikaystävä on tulossa ihan kohta käymään. Minä EN näe metsää puilta. Onneksi on se kimppatapaaminen, jos minä sitten näkisin. Tuntuu pahalta kun ei ole varma mikä on totta ja mikä ei, kun ei tiedä kuinka paha olo toisella on. Ettei vain tule väheksyttyä toisen oloa, ettei tule korostettua sitä, ettei tee mitään mikä tekisi enemmän pahaa oloa.

Ei ole helppoa olla äiti, ainakaan juuri nyt.

Sydämeni särkyi juuri,
murtui palasiksi.

Pieniksi osiksi,
sirpaleiksi.

Särkyi liiasta pelosta,
surusta.

Särkyi kun en osannut,
en taitanut
sitä koossa pitää.

Olen nyt itsekin käynyt kahdesti perhekeskuksella. Juttelemassa erittäin mukavan naisihmisen kanssa, rauhassa, tunnin ajan kerrallaan. Alunperin luulin, että keskustelemme lähinnä siitä, mikä tuntuu milläkin hetkellä olevan murkun mielellä tai mikä minusta tuntuu tärkeältä keskustella murkun kanssa. Näin ei kuitenkaan ole ollut, olemme jutelleet minusta, siskostani, lapsista, nuoruudestani, vanhemmistani. Ajat ovat menneet hujauksessa, molemmilla kerroilla olemme joutuneet jättämään jutut kesken, kesken siinä vaiheessa kun olemme olleet jo vartin yliajalla.

En ymmärrä, miten puhuminen voikin olla niin helppoa. Sanat vain tulevat, ilman että niitä pitää miettiä tai harkita tai keskustelukumppanin kysyä. Sitä en tosin osaa sanoa, onko siitä meidän keskustelustamme mitään apua murkulle, joka tosin voi minusta paremmin, ja huonommin, vähän sen mukaan mitä päivän mittaan on tapahtunut. Väittäisin edelleen, että kyseessä on murkku. Murkkuikäinen murkku joka elää niissä isoissa hormonaalisissa muutoksissa joita jokainen naiseksi varttuva käy läpi.

Murkun elämässä on tapahtunut isoja juttuja viimeisen liki vuoden aikana. Murkku on erittäin herkkäluonteinen, sitä ei käy kieltäminen, on ollut aina. Hänessä on niin paljon samaa kuin omassa äidissäni ja siskossani. Sitä sellaista herkkyyttä, joka saa ihmisen itkemään tai nauramaan tai miettimään. Kuten keskustelukumppanille sanoin, murkulla on paha tapa kantaa kaikki maailman murheet harteillaan. Niinhän se ei toimi. Ei kukaan ihminen sellaista kestä ehjänä.

Keskustelukumppani, tarkkanäköinen ammattilainen, kysyi heti, että se on äidin isoin huoli murkun kohdalla. Kyllä. Niinhän se on. Kun jokainen kuitenkin saa sitä sontaa niskaansa tässä maailmassa. Valitettavasti. Kerroin, kuinka pahalta tuntuu äidistä, kun ei voi vain ottaa syliin ja kantaa, pitää lähellä ilman että kukaan tai mikään satuttaa. Kasvaminen on sitä, eroamista äidistä. Oman paikan etsintää. Omien tunteiden tulkintaa. Opettelemista. Inhottavaa. Näin äidin näkökannalta. Kun ei pysty suojelemaan, ei vaikka tahtoisi.

Kaikki ne isot tapahtumat, ne ovat varmasti osittain saaneet aikaan murkulla sen pahan olon. Tieto siitä, että toinen vauva ei syntynytkään koskaan, ensimmäinen todellinen seurustelusuhde, rippileiri kuolemakeskusteluineen, neitsyyden menettäminen, pelästyminen vauvan synnytyksen alettua niinkuin se alkoi eli rajulla verenvuodolla kotona, peruskoulun viimeisen luokan alku, pakko miettiä mitä isona tekee. Isoja asioita, kaikki.

Äiti ei voi kuin olla paikalla, saatavilla ja toivoa, ettei satu pahasti.

Ja silti, mikään ei ole niinkuin ennen. Muistan tämän tunteen niin hyvin kokeneeni aiemminkin. Sen kuinka tosiaan maailma jatkaa kulkuaan, päivät vaihtuvat, vuodenajat muuttuvat ja silti, mikään ei ole niinkuin aiemmin. Se tunne tuli voimakkaana silloin kun löysin oman äitini kuolleena. Silloin siihen tunteeseen liittyi myös katkeruutta siitä, miten on mahdollista että maailma ei pysähtynyt, vaikka minun elämäni pysähtyikin. Seisahtui. Vihaa. Vihaa sitä kohtaan, että jokin minulle niin iso asia ei saanut maailmaa seisahtumaan mukana.

Ja nyt. Tunne on osittain sama, tosin sillä erolla, että mikään ei pysähtynyt, ei seisahtunut, aika jatkaa kulkuaan, laitoin lapset nukkumaan, siivosin keittiön, tein kaiken niinkuin satoina, tuhansina iltoina aiemminkin. Ja silti. Mikään ei ole niinkuin ennen. Jotain isoa on muuttunut. Jopa minun elämässäni. Ja kuinka iso se muutos onkaan niille, jotka tänään menettivät rakkaimpansa. En voi väittää, että tietäisin miltä heistä tarkalleen tuntuu, kuinka iso ja musertava muutos on se, että ovi ei enää käy, perjantai-iltana ei tarvitse äidin tai isän odottaa lastaan kotiin, joululahjalistasta tippui yksi ihminen pois. Mutta aavistan.

Mikään ei ole niinkuin ennen. Ei sittenkään, vaikka huomenaamulla lähetän lapset kouluun, ihan niinkuin aiempinakin aamuina. Nyt en tee sitä kevein sydämin, suurimpana pelkonani se, että joku sanoo lapselleni tämän kengistä, tai takista, tai että penaali on väärän värinen. Suurimpana pelkonani on se, että jos lapseni ei sieltä palaakaan. Jos joku, ihan kuka vaan, sekoaakin päästään ja päättää päästää päiviltä useamman tai vaikka vain yhden jonka kokee pahaksi. Kelvottomaksi. Luonnonvalinnan virheeksi.

Voin vain kuvitella, kuinka pahalta tuntuukaan ampujan vanhemmista. Paitsi että heidän lapsensa katsoi oikeudekseen päättää usean ihmisen elämän, he menettivät ihan yhtälailla lapsensa kuin kuka tahansa uhrien vanhemmista. He tekevät moninkertaista surutyötä, surutyötä sen puolesta, että katsovat jollain tavalla olevansa vastuussa lapsensa teoista, joista he eivät, hyvä isä sentään, ole millään tavalla vastuussa, ja samanaikaisesti he tekevät surutyötä oman lapsensa menetyksestä. Voimia heille. Aivan yhtä paljon kuin uhrienkin vanhemmille ja läheisille.

Voimia myös kaikille jotka koulutielle edelleen lähtevät. Jotka sinne lapsensa laittavat. Todennäköisyys siihen, että tämä toistuu nyt, tässä ja juuri minun tai sinun lapsellesi, on olemattoman pieni. Mahdottomaksi sitä en sano, mutta olemattoman pieneksi kuitenkin. Pitää vain uskoa siihen, että niin käy kuin tarkoitettu on. Silläkin uhalla, että niin käy. Estämään meistä kenestäkään tulevaa ei ole.

Olen asettanut itseni aika vaikeaan asemaan. Vaikeaan suhteessa juuri eronneisiin ystäviimme, miehen siskoon ja tämän exään Mikkoon, puhumattakaan suhteessa omaan mieheeni. Tiedän asioita, joita en ole kertonut miehelleni, ja joita en toivo missään nimessä menevän ystävämme korviin.

Eihän minulla, sen enempää kuin kellään muullakaan meistä, ole oikeutta sanoa, miten "siskon" pitäisi toimia tai elää eron jälkeen. Siihen me emme yksinkertaisesti ole oikeutettuja. Silti, mieli tekisi sanoa paljonkin. Silti, minua loukkaa moni ratkaisu, jonka tämä on tehnyt eron jälkeen, loukkaa itseni puolesta, mieheni puolesta ja Mikon puolesta. Tuskin minulla on edes oikeutta tuntea itseäni loukatuksi, eihän hän meitä tarkoituksella loukkaa, omaa onneaan tavoittelee ja siihenhän jokaisella on oikeus. Onneen.

Mutta onko se onni sitten uusi mies? Nyt jo, kun erosta ei ole edes kuukautta. Onko se onni sitten jokaviikkoinen baarissa käyminen, yleensä vielä kahteen kertaan? Miten se kaikki vaikuttaa lapsiin? Kun ennen äiti on ollut kotona, lapset olleet vain harvoin hoidossa ja nyt, yhtäkkiä, lapset ovat viikoittain yöhoidossa milloin kelläkin, sen lisäksi että ovat siellä isällä. Toinen lapsista on vieläpä kovin takertunut äitiinsä, ja äiti on, suoraan sanottuna, aina tukenut tämän takertuneisuutta sillä, että lapsi on saanut hyvin pitkälti itse päättää meneekö yhtään mihinkään. Jopa syötävät ruoat on ollut tämän lapsen päätettävissä, sitä tehdään mitä tämä haluaa ruoaksi, vaikka se onkin kuinka suunnilleen pelkkää makaronia tai ranskalaisia perunoita.

Ja nyt. Minä tiedän siitä uudesta miehestä. Samoin kuin kaikki muutkin suvun naiset. Mieheni ei tiedä. Mikko ei tiedä. En halua kertoa asiasta miehelleni, syystä että en halua laittaa häntä yhtä vaikeaan asemaan jossa itse olen. He sentään soittelevat Mikon kanssa lähes päivittäin. Mikko käy meillä viikottain. On kamalan vaikea katsoa rehellisesti Mikkoa silmiin, kun tietää. On kamalan vaikea olla sanomatta pahasti "siskolle", kun tuntuu että toinen tekee väärin. Väärin Mikkoa kohtaan ja väärin meitä muita kohtaan.

Vielä vaikeampaa on puuttua toisen lasten hoitoon. Kun kuitenkin hoito on ensiluokkaista, ei hän niitä hönöpäissään hoitele. Vaikeaa sanoa oma mielipiteensä jatkuvasta baarissa juoksemisesta, kun kuitenkin lapset ovat silloin hyvässä hoidossa. Vaikeaa puuttua toisen asioihin. Kuulostanko kateelliselta jos sanon, että minusta on kerrassaan typerää, että liki kolmevitonen nainen istuu 18v sakin kanssa lapsineen päivineen tämän sakin suosimalla huoltsikalla? Kateellinen en näet ole, en sen enempää baarireissaamisesta kuin huoltsikkajuoksuistakaan. Minusta se vaan on jotenkin hullua. Aivan kuin tälle olisi iskenyt jokin ihme uusioteini-ikä.

Ja se uusi mies, se minua eniten vituttaa. Minä en halua edes tutustua siihen. En halua nähdä. En haluaisi kuulla siitä. Mutta eikö ystävät ole juuri sitä varten, että nämä kuuntelee. Tukee. Auttaa. Mutta kun minä koen itseni myös Mikon ystäväksi. En HALUA ottaa puolia. Mutta voinko olla puolueeton, ilman että käännän kummallekaan selkäni? Aivan järjettömän inhottavan vaikea tilanne. Vituttaa.